Päätös kilpailuun osallistumisesta ja talven harjoittelut

Hannu Tähkävuori otti minuun yhteyttä joulukuussa ja kysyi olisinko kiinnostunut lähtemään Torinon kisoihin. Alkuperäinen suunnitelma oli kesälle 2015 Ruotsin ITU MM-kisat triathlonissa pitkällä matkalla (ikäsarjassa) kesäkuun lopussa ja toinen kisa tuplatriathlonissa mahdollisesti Slovenian Murska Sobotassa elokuussa. Marraskuussa juostu varsin tasavauhtinen 12 h osoitti sen, että ainakin juoksukestävyys on ihan hyvällä mallilla. Toiseksi 24 h juoksun ennätyksessäni, 238 221 m olisi vielä vähän parantamisen varaa. Kolmas syy myönteiseen päätökseeni oli se, että en todellakaan tykkää talvipyöräilystä/sisäpyöräilystä ja neljäs syy se, että uintiharjoittelun mahdollisuudet Suomussalmella ovat tuuripeliä. Pahimmillaan viikon kaikki uintitreenit on pitänyt jättää kesken tilan puutteen takia. Eniten siinä harmittaa se, että altaaseen ei edes tarvita kovin montaa ihmistä, kun jo kunnollinen treenaaminen on hankalaa. Milloin on pennut tahallaan edessä, milloin saa väistellä rantapalloilijoita ja milloin sattuu olemaan mummojen torikokous keskellä rataa. Muutenkin allasaikaa on aika vähän tarjolla, koska lähes joka ilta on vesijumppia. Toisaalta ihan hyvä, että hallille on käyttöä. On vaan hyväksyttävä se, että kyseessä ei ole lämmin DDR-henkinen urheiluinstituutti, vaan kylpylä, pääosin ikäihmisten käyttöön. Ihan hyvin mummot ja papat ovat minua siellä kohdelleet. Vähintään yhtä paljon minä haittaan heitä kuin he minua. Kahdella radalla kiertäminen on vaan ihan perseestä ja ne kaksi muuta rataa ovat muussa käytössä. Viides hyvä syy lähteä Torinoon oli vielä se, että seuraavat 24 h juoksun MM-kisat on vasta aikaisintaan vuonna 2017, jolloin olen jo täyttänyt 50 vuotta ja entisestäänkin hidastunut.

Torinon ajankohta ei olut minulle mitenkään mieleen, mutta piti vaan asennoitua siten, että juoksumääriä nostetaan tasaisesti ja kovimmat määrät ovat maaliskuussa. Pahimmat puutteet olivat vauhtipuolella, joten kovia mattotreenejä mahtui joka viikolle. Määrät olivat treenitunneissa keskimäärin 16 h/vko tammi-helmikuussa ja noin 12 h maaliskuussa. Juoksukilometrit max 100 km/vko (pois lukien leiriviikot). Maaliskuun treenimäärien lasku johtui lonkka ja takareisivammoista, myös juoksukilometrit olivat paljon alle tavoitteen maaliskuussa. Helmi-maaliskuun vaihteessa oli kuitenkin 8 vrk 328 km määrärypistys Espanjassa, joten luotin, että viisi viimeistä viikkoa saa olla alle tavoitteen.

Kaksi viikkoa ennen kilpailua ärtynyt takareisi parani juuri ja juuri kisakuntoon. Jos kilpailu olisi ollut viikkoa aikaisemmin, niin todennäköisesti olisi jäänyt kesken jo alkumatkasta. Hiihtoa tuli reilut 1000 km ja uintia noin 8 km/vko. Spesialiteetti tänä talvena oli sellainen, että vedin ensin erittäin kovan punttitreenin, yleensä noin yhden tunnin. Heti sen perään siirryin juoksumatolle juoksemaan yllätys yllätys kovatehoisia vetotreenejä yleensä 10-15 km. On varmaankin kaikkien oppikirjojen vastaista ja sen takia myös hyvin kehittävää. Voi olla, että paikat kestivät jopa paremmin nuo mattotreenit, kun lihaset oli taatusti auki alusta lähtien. Hain tällä harjoittelulla juuri sitä, että pitää jaksaa juosta epämukavuusalueella vielä silloinkin kun jalat ovat jo puhki. Hain myös lisää nopeutta, eli helppoutta 4 min/km alueelle, jotta 5 min/km alue olisi vielä helpompaa ja 6 min/km alue vastaisi ”imurointia”.

Suomussalmen talvi oli varsin leuto ja aika runsasluminen. Paukkupakkasten puute oli hyvä juttu, mutta ongelmana oli se, että hyvin usein oli tarjolla vain jäistä tienpintaa. Etenkin etelänleirini jälkeen piti ulkojuoksut tehdä nastakengillä, ja se edesauttoi lonkan kipeytymistä.

Tässä alkuvuoden 2015 tunnit / kilometrit vko. 1-15:

vko 1: 17 h / 28 km
vko 2: 17,5 h / 45 km
vko 3: 15,5 h / 64 km
vko 4: 16 h / 75 km
vko 5: 17 h / 55 km
vko 6: 13 h / 15 km (oikea takareisi jumissa)
vko 7: 17 h / 100 km
vko 8: 13,5 h / 100 km
vko 9: 16,5 h / 170 km
vko 10: 17 h / 170 km
vko 11: 16 h / 86 km
vko 12: 12 h / 6 km (oikea lonkka kipeytyi)
vko 13: 10,5 h / 59 km
vko 14: 10,5 h / 41 km (vasen takareisi jumissa)
vko 15: 3,5 h / 15 km + kilpailu

Kisapaikan tunnelmat

Torinoon lensin Outi vaimoni kanssa torstaina kolmella eri lennolla. Outi toimi yhtenä Suomen joukkueen huoltajista. Samoilla lennoilla tuli muutamia muitakin suomalaisia. Järjestäjät hoitivat kuljetukset kentältä hotellille ihan mallikkaasti. Illalla lähdimme vielä ratikalla keskustaan syömään. Ratikassa kolme paikallista taskuvarasta yritti ryöstää lannelaukkuani, jossa oli lompakko ja kännykkä. Pääsin sopivasti karkuun, kun tönäsin yhden heistä kumoon poistuessani ratikasta. Vetoketjun he olivat jo saaneet auki, mutta ei onneksi muuta. Oma moka kun en ottanut taskuvaraskulttuuria huomioon, vaan pidin näkyvästi lannelaukkua paidan päällä. Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut alkaa pankkikortteja sulkemaan ulkomailta käsin juuri ennen kilpailua. Varkaat olisivat ehkä lähteneet peräänkin, jos meitä suomalaisia ei olisi ollut niin paljon paikalla. Tuota episodia lukuun ottamatta paikalliset olivat kyllä hyvin ystävällisiä turisteja kohtaan, esim. ruokakaupoissa ja ravintoloissa.

Perjantaina oli kisojen avajaiset kilpailupaikalla, joka sijaitsi noin 5 kilometrin päässä hotelliltamme. Sitä ennen tein vielä noin 0,5 km kenkätestejä. Suomessa olin jo rankannut pois kahdet Niken kengät, lähinnä hiertymäherkkyyden takia. Nyt valitsin starttikengiksi New Balancen 890. Varalle otin Asics Nimbukset ja Mizuno Wave Enigmat. Balatonin kierrossa v. 2011 olin käynyt 4 kertaa phazkalla, joten nyt söin perjantaina enää varsin vähän kiinteää ruokaa. Jotenkin ei edes tehnyt mieli syödä. En tiedä johtuiko jännityksestä vai mistä. Suomen joukkueen henkinen tila oli varsin hyvä. Vitsailtiin vapautuneesti, eikä kukaan vaikuttanut olevansa totaali paniikissa. Heti alkuun otettiin keihäänheittäjä Wirkkalalta lainaan selitys mahdollisen epäonnistumisen varalle: ”Ei nää MM-kisat oikein sytyttäneet”. Kun kuultiin, että dopingtestiin joutuu kolme parasta, niin suomen joukkueen tavoitteeksi asetettiin 4. sija.

Kisareitti ei ollut mitenkään nopea, mutta oli se silti ihan minun mieleeni. Ajattelin, että tällaiset hitaat ja fiksut juoksijat pärjäävät paremmin, jos reitti on muuta kuin pelkää tasaista. Minulle sopi hyvin sekin, että reitillä pääsi kahteen kertaan juoksemaan pehmeällä alustalla; urheilukentän ympäri ja lisäksi yksi noin 400 m suora, jonka molemmin puolin oli juoksuun kelpaavaa piennarta.

Kilpailupäivä

Vessoja ei ollut tarpeeksi starttialueella, ja lopulta löysin itseni muutaman ulkomaalaisen juoksijan kanssa kusella miesten suihkuhuoneessa, 15 minuuttia ennen starttia. Samassa startissa lähti noin 450 juoksijaa. Startti sujui kuitenkin varsin rauhallisesti, koska kenelläkään ei ollut tarvetta hurjiin ohituksiin. Varmaan kaikki ymmärsivät, ettei 24 h juoksua voiteta startissa. Kaikesta huolimatta ja kuten olin arvannut, moni lähti matkaan aivan liian kovaa. Itse ajattelin pitää noin 5.20 alkuvauhtia ja juuri siihen se näytti menneen.

Urheilukentällä oli kello, josta oli helppo seurata väliaikoja, etenkin nyt kun kierroksen pituus oli tasan 2 kilometriä. Heitin oman kelloni kisan aikana pois, koska minulle riitti järjestäjien kello. Vauhtini pysyi varsin tasaisena, eikä sen 5.20 – 5.30 vauhdin ylläpitämiseen edes tarvinnut mitään vääntöä. Sijoitukseni pyöri ensimmäisten tuntien kohdalla noin 80-90 välillä. Sijoituksista en kylläkään tiennyt, enkä välittänytkään tietää mitään. Seurailin ihan mielenkiinnolla muiden menoa.

Arvasin jo alkumatkasta, että Ruotsin kärkimies tulee joka tapauksessa keskeyttämään, joten ainakin Ruotsi voitetaan joukkuekisassa, koska heillä oli ainoastaan kolme juoksijaa miesten sarjassa. Harmittava takaisku oman joukkueemme osalta oli Jari Tompon takareiden kramppi jo varsin alkumatkasta (Jarin kommentti: ei ollut kyse krampista, vaan luultavasti reisilihaksen revähdyksestä. Kramppi ei olisi pakottanut keskeyttämään missään tapauksessa). Ei niinkään harmittanut joukkuekisan tuloksen takia vaan sen takia, että Jarilla oli mennyt talven kova työ hukkaan. Oltiin Espanjassakin tehty yksi yhteislenkki, kun satuttiin olemaan samassa paikassa yksi päivä yhtä aikaa.

Vauhdinjako

Liitteenä on taulukko, jossa näkyy vauhdin tasainen hiipuminen, hyvä loppunousu ja sijoituksen tasainen parantuminen kisan aikana. Alun perin oli ajatellut 100 km väliajaksi noin 9.10. Se menikin minuutin päähän, eli noin 9.09. Puoliaikaan, eli 12 h matkaksi oli suunnitellut 130 km, meni 129,3 km. Puolivälissä jouduin jo tekemään työtä ylläpitääkseen olemassa olevaa vauhtia. Ajattelin, että mieluummin rypistelen kohtuullista vauhtia niin kauan kuin pystyn, kuin että annan vauhdin hyytyä, jotta olisi kivaa. Jos kerran päästää vauhdin tippumaan esim. 7 min/km tasolle, niin sieltä on hankala nousta takaisin 6 min/km tasolle. Nyt sitä päätä tarvitaan. En saa luovuttaa, muuten kaikki ensimmäiset 12 tuntiakin ovat menneet hukkaan. Tiesin, että noin 18 tunnista eteenpäin tulee olemaan kaikkein vaikeinta. 100 mailin väliaikani oli 15.16.00.

Muita suomalaisia tuli ohiteltua tasaiseen tahtiin ja joskus pari sanaa vaihdettua. Kiitoksia kannustuksista, etenkin kovaääniselle Annille ja tietenkin huoltoryhmälle, joka toimi hyvin. Sami Sairanen oli pitkänä miehenä hyvä apu paidan vaihdossa. Viikatemies teki töitä, mutta se kuuluu lajiin. Joukkuekisan kannalta oli harmi, että Marko Forsell poistui pelistä. Hieman sain voimia siitä, että kuulin jossain vaiheessa olevani kaikkien ruotsalaisten ja norjalaisten edellä. Yhtä lukuun ottamatta he olivat kuitenkin aloittaneet ihan fiksua vauhtia.

Stefan Smeds eteni varsin hyvää ja tasaista vauhtia. Viimeisen ohituksen yhteydessä juostiin 1,5 kierrosta yhtä matkaa. Periaatteessa en halua juosta kenenkään muun vauhtia, mutta nyt meidän vauhdit olivat niin lähellä toisiamme, että oli hyvä päästä edes pari kierrosväliaikaa toisen kyydissä. Matkamme erosivat huoltopisteellä ja kentän jälkeisessä nousussa. Stefan monesti käveli tuon mäen. Minä juoksin sen joka kierroksella, vaikka olinkin alun perin ajatellut kävellä sen. Mäki oli kuitenkin niin lyhyt, että sen juoksu nostatti pulssia ehkä noin 5 pykälää, jonka sai tasattua sitä seuraavalla pitkällä loivalla alamäellä. Ensimmäistä kierrosta lukuun ottamatta juoksin aina piennarta pitkin sen yhden suoran. Näin sain hieman säästeltyä jalkojen iskurasitusta. Palkaksi sain sukat likaisiksi ja noin viisi kertaa tyhjensin kiviä kengistä. Tyhjennyksen tein ainoastaan huoltopisteessämme, jotta sain istua paikalla pari sekuntia. Jos olisin yrittänyt seisaaltaan poistaa kenkää jalasta, niin olisi saattanut tulla kramppeja. Ajattelin, että melkoinen catch and release kenkämalli, mutta sama kivi siellä varmaankin aina haittasi. Se oli todennäköisesti sukan sisällä ja tuli sieltä aina välillä varpaiden alle painamaan. Kentälle tulon alamäki oli jaloille tosi hankala. Jyrkähkö alamäki, jossa tiukka kaarre ja vielä huono valaistus yöllä. Siinä niitä rakkuloitakin syntyi ja akillesjänteet alkoivat loppua kohden kipeytymään. Kenkiä en viitsinyt vaihtaa, vaikka rakot tulikin. Ajattelin, että chipin vaihto vie kuitenkin aikaa, kun se on nauhoihin kiinnitetty ja toiset kengät saattaisivat painaa enemmän jalkapöydän kohdalta.

Vähän lisämaustetta kilpailuun tuli, kun sähkö katkesivat kentältä ja parin tunnin päästä oli vielä kaapelipalo. Ajattelin jo ensimmäisellä kerralla palokunnan lähtiessä, että jääkää vaan tänne kohta ne sähköt kärvähtää uudelleen. Otsalamput meillä oli valmiina ja toisaalta olin suorastaan helpottunut, kun en pystynyt vähään aikaan seuraamaan juostujen kierrosten lukumäärää. Oli niin tuskaista katsoa, kun painelee jo lähes niin kovaa kuin pystyy ja taululle tulee kierros nro. 91, enää noin 31 kierrosta jäljellä ja tämä yksikin oli jo niin vaikea. Psyykkasin itseäni noin 14 tunnista eteenpäin siten, että laskin tasatunnein aina lopuille tunneille vauhdiksi 6.30/km ja aina se näytti lopputulokseksi vähintään 242 km, eli vauhtini sai vielä vähän hiipuakin ja silti tulisi ihan kelpo tulos. Kilpailun hitaimmat kierrokseni olivat noin 12.50, eli 6.25/km. Vaikka viimeiset kolme tuntia olivatkin vaikeimpia, niin silti vauhtini oli varsin hyvä. On paljon vaikeampaa juosta lopussa 6 min kilometrivauhtia, kuin alussa 4.30 kilometrivauhtia. Sen takia 24 h juoksussa pitäisi olla alussa päällä joku henkinen jarru, joka puolessa välissä psyykataan kaasuksi. Viimeisten tuskan tuntien aikana voisi vaikka muistella lapsuuden kesiä Dresdenin ja Leipzikin pioneerileireillä, Saksan kansandemokraattisessa tasavallassa, jolloin mikään ei voisi olla paremmin.

Jopa kaikki japanilaiset sortuivat väärään vauhdinjakoon. Voi olla, että kärkipäässä sorruttiin myös muiden juoksijoiden kanssa kilpailemiseen. Välillä jotkut näyttivät menneen ihan älytöntä vauhtia, vaikka kilpailua oli vielä esim. viisi tuntia jäljellä. Omasta sijoituksestani en muuta tiennyt, kuin kuulin, että olin 21. noin tuntia ennen maalia. Sekin oli pelkkä sattuma, että ohitin naisten maailmanmestarin viimeisellä kilometrillä. Ei minulla ollut aavistustakaan kuka johtaa naisten kisaa ja onko minun edellä yhtään naista vai ei. Vedin kylläkin lopussa tavoilleni uskollisesti niin kovaa kuin pääsin.

Sattumoisin lopetimme niin ikään kelpo tuloksen juosseen Pertti Kalliolan kanssa juuri samaan paikkaan. Olimme kumpikin täysin puhki ja yritimme pysyä pystyssä, koska tiesimme, että jos nyt jäämme maahan, niin siitä ei omin avuin pääse ylös. Siinä me hoiperreltiin paikallamme kuin kaksi umpikännissä olevaa, jotka tekevät kaikkensa pysyäkseen pystyssä. Paikallisetkin katsoivat vähän ihmeissään. Mikä pahinta, niin oltiin suunnilleen kaukaisimmassa paikassa huoltotelttaamme nähden. Tuli mieleeni, että EA.-kurssilla pitäisi opettaa, kuinka asetat itsesi kylkiasentoon täydellistä tajuttomuutta odotellessa.

Ravinto

Joensuun 12 h hallijuoksussa olin todennut Kiantama Oy:n Biokia mustikkamehun todella toimivaksi pitkässä suorituksessa. Ei sen takia, että siitä saisi jotain ihme energiaa, vaan sen takia, että maha pystyi ottamaan sitä hyvin vastaan äärirasituksessa. Olin järjestänyt koko joukkueelle 60 litraa tuota mustikkamehutiivistettä rahtikuljetuksena hotellillemme. Mehussa ei ole mitään säilöntäaineita ja sitä oli säilytetty lämpimässä hotellihuoneessa pari viikkoa. En ollut maininnut hotellille, että se saisi olla jääkaappilämpötilassa. Kisa-aamuna huoltoteami avasi paketit ja totesivat, että kaksi kolmesta kanisterista olivat lievästi pullistuneet ja mehu maistui hieman käyneelle. Kolmas kanisteri oli vielä ihan mitoissaan. Mehu oli siis alkanut lievästi käymään. Päätettiin, että juodaan se hyvä kanisteri ensin ja katsotaan sitten mitä niiden kahden muun kanssa tehdään. Tiivistettä sekoitettiin suunnilleen 1:4-5, joten yhdestäkin kanisterista riitti yli 100 litraa juotavaa.  HH-pitoisuus on tuolloin valmiissa juomassa noin 10 %, eli sama kuin kokiksessa ja sama vahvuus minulla oli myös maltoissani. Joskus olen käyttänyt vahvempiakin maltoja, mutta nyt päivä oli kuitenkin niin lämmin, että vettä kului noin litra tunnissa, eikä siis ollut syytä tehdä liian vahvoja juomia. Maltoon olin lisännyt joitain poretabletteja; Mg, C ja monivitamiini ja vähän urheilujuomajauhetta mausteeksi.

Join ensimmäisen 12 aikana joka toisella kierroksella maltoa ja joka toisella Biokia mehua. Lisäksi otin joskus järjestäjiltä kokista, urheilujuomaa tai vettä. Kun joka kierroksella join, niin ei tarvinnut juoda kuin noin 1,5 dl kerrallaan. Joka tasatunnilla söin myös vähän, esim. kolmasosapatukan (proteiini tai hh), banaania, geeliä, smootieta, suklaata. Lisäksi popsin joskus hedelmäsokeritabletteja ja join kahdet kahvit, tosin toiset tarjoiltiin pelkkänä kofeiinitablettina, vaikka kahvikin olisi aamuyöstä maistunut. Suolaa kului todella paljon. Sitä oli lisätty juomiin, mutta sen lisäksi jouduin syömään raakoja merisuolarakeita, aina kun kramppiherkkyys antoi merkkejä. Eniten kramppiherkkyyttä oli etureisissä. Sen verran harmaalla alueella tuli käytyä, että söin kilpailun aikana 4 kpl 600 mg Buranaa.  Ei niillä Buranoilla vauhtia saa lisää, mutta niillä voi suolan kanssa yhdessä olla vaikutusta kramppien torjunnassa ja lisäksi niillä saa pientä lievitystä valtaviin kipuihin, jota etenkin kisan loppua kohden kropassa jyllää. Ne ovat ihan sallittuja aineita, mutta kehottaisin pysyttelemään järkevissä rajoissa, jotta ei tule terveydellisiä ongelmia. Kuulemma jotkut ulkomaalaiset popsivat särkylääkkeitä joka tunnille.

Toisen 12 h aikana join vuorotellen kokis-malto-Biokia mehu. Mahani toimi todella hyvin koko kisan ajan. Kertaakaan en oksentanut eikä edes ollut oksennuksen tunnetta, ja yhdet ripuloinnit kuuluvat asiaan. Kokemus sinänsä, kun ei pimeässä bajamajassa tiedä istahtaako paskaan vai vaan kuseen.

Kommentit järjestäjille

Kisan aikana tuli mieleen kaksi asiaa, jotka mielestäni pitäisi muuttaa. Ensimmäinen oli se, että MM-kisoihin oli hyväksytty ns. avoin sarja, johon osallistui noin 150 juoksijaa. Suurin osa näistä avoimen sarjan juoksijoista näytti olleen ihan turisteja. Aloittivat kävelyn jo heti alkumatkasta ja usein mentiin vierekkäin, pahimmillaan koko reitin leveydellä. Ei MM-maratonillakaan ole mitään hölkkäsarjaa, jonka juoksijoita kärkimiehet ohittelevat jokaisella 2 kilometrin kierroksella. Urheilukentän kaarrekin oli juostava pääosin 2. rataa, koska 1. radalla joku käveli. ja yleensä käveli keskellä rataa. Loppumatkasta väsymys tekee vielä sen, että kävelylinjat eivät ole suoria, vaan takaa tulevan on vähän vaikea arvata mihin suuntaan tuo seuraavaksi lähtee hoipertamaan. Onhan näitä hoipertelijoita kilpasarjissakin, mutta se voidaan sallia ja kuuluu lajin luonteeseen. Ei sitä tilannetta kuitenkaan tarvitse ylimääräisillä pujottelukepeillä pahentaa.

Toinen asia oli tuo WC-kulttuuri. Reitin varrelle kuseskelu oli kielletty. Silti sitä lähes kaikki miehet harrastivat, minä myös ja mielestäni se oli suorastaan suotavaa. Miesten käyminen pienellä hädällä bajamajassa pitäisi kieltää, koska alta aikayksikön kaikki WC-reunukset on yltä päältä kusessa. Se yksi suora, jossa väki kävi puskassa haisikin kyllä lopulta aika pahalle, mutta paras ratkaisu olisi erillinen kusilaari, jossa olisi jatkuva huuhtelu. Isommalla hädällä kävin vain kerran.

Lopputulokseni

Miesten kilpailun voittotulos 263,89 km on aika ”huono” ottaen huomioon, että mukana oli esim. 285 km juossut Japanin Hara. Voittotulos osoittaa, että reitti oli varsin rankka. Se mikä oli minulle pieni yllätys, oli kärjen tasaisuus ihan voittajasta lähtien. Ajattelin, että kärkipäässä (top 5) on isot eroa ja suma alkaa vasta alle 250 km tuloksilla. Tulosluettelo osoittaa, että taso kärjessä on tiivistynyt. Oma henkilökohtainen tulostavoitteeni oli noin top 15 ja kilometrien suhteen vähintään 240 km, mieluummin 242-245 km. Tulokseni oli 244 572 m ja 17. sija, EM 10. ja toiseksi paras pohjoismaalainen. Kaikin puolin voin olla tyytyväinen saavuttamaani tulokseeni. Ei tällä kunnolla tuon parempaan pysty ja tuo on jo niin hyvä, että sitä en tule enää koskaan parantamaan. Nyt on kolmen parhaan ja kolmen huonoimman 24 h juoksuni keskiarvo 237 620 m ja alkaa kaikki juoksuennätykseni: maraton – 6 h – 100 km – 12 h – 24 h olemaan tekemätön paikka parantaa, joten todennäköisesti minua ei enää näissä karkeloissa nähdä. Oli kuitenkin hienoa olla mukana tuossa kisassa ja tuossa joukkueessa ja kuitata sillä Puolan MM 2012 kisasta vamman takia pois jääminen. Kiitokset koko Suomen joukkueelle, etenkin huoltajalleni Outille.

Kisan jälkeen tulin sitten kipeäksi. Sama tauti, joka Outilla oli jo ennen kilpailua. Varmaan kroppani pystyi vielä vastustamaan tautia hyvävoimaisena ennen kilpailua, mutta tuollaisen rääkin jälkeen sairastuin heti. On niin monta asiaa, jotka voivat pilata vaikka vuoden kestäneen harjoitusrupeaman, joten kannattaa myös tykätä harjoittelusta, jotta takaiskutkaan eivät kaada kaikkea. Toisaalta on myös hyvä pitää back up plan, jos yksi kisa menee pieleen. Oli suorastaan ihme, että ennen kisaa vaivannut lonkkavamma ei kilpailun aikana haitannut lähes ollenkaan, eikä ole ollut kipeä kilpailun jälkeenkään. Muuten lihakset olivat kyllä aika vaurioituneet. Pohkeet ja reidet turposivat ja pohkeissa oli myös tumman punaista verenpurkausta pinnassa, ei kuitenkaan mitään pitempiä taukoja vaativia jännetulehduksia. Seuraava kilpailuni lienee Spartathlon syyskuussa ja sen jälkeen todennäköisesti  vaihdan johonkin muuhun lajiin tai siirryn kuntourheilijaksi. Jos suomalaisia haluaan tulevaisuudessa nähdä MM kärkikymmenikössä tai mitaleilla, niin kyllä siihen tarvitaan kilometrien lisäksi myös vauhtia. Vielä parempi, niin että se vauhti hankitaan nuorempana ja kestävyyttä ja kokemusta voi sitten kehittää vähän vanhempanakin. Jos juoksuun on hurahtanut vasta myöhemmällä iällä, niin silloin on niin ikään keskityttävä määrän lisäksi myös tehoihin. Torinon kisassa Stefanin suoritus on hyvä esimerkki siitä, että monipuolinen harjoittelu on tie kohti parempia tuloksia. Naisten puolella meillä on muutamia lupaavia nuoria, jotka eivät ole vielä lähelläkään omia äärirajojaan.

Tero Hyppölä