Jännitti poikkeuksellisen paljon lähteä juoksemaan 100 km juoksua Perniöön. Jännitys johtui tällä kertaa eniten siitä, että tiesin olevani kovassa kondiksessa ja että meitä Vauhtisammakon juoksukoululaisia oli 60 ja 100 km ultralla peräti 14 kappaletta. Huoltajia oli peräti kuusi, joka oli aivan huikea, huikea juttu koko tiimille.

Minä en missään nimessä voi pitää itseäni vielä kokeneena ultrajuoksijana tai valmentajana. Olen muutaman vuoden armottoman runttauksen jälkeen edelleen oppilaan asemassa. On ilo oppia tämän lajin legendoilta ja mestareilta, jotka auttavat minua pyyteettömästi kerta toisensa jälkeen. Parhaani siirrän tietojani eteenpäin. Nöyryys ja muiden auttaminen ovat minulle elämässäni tärkeimpiä arvojani.

Ultran juokseminen opettaa jokainen kerta jotain uutta juoksusta, ravinnosta ja sinusta itsestäsi. Näin pitkien matkojen juokseminen vaatii kovaa tahdonvoimaa, joka kehittyy pikkuhiljaa kokemuksen myötä. Olen saanut valmentajan ja huoltajan paikalta seurata mm. Vaimoni Annin, tuon suomalaisen ultrajuoksun naispuolisen Chuck Norriksen, huikeaa suoritusta Torinon 24 h juoksun MM- kisoissa. Opin siellä huoltajana ja juoksijana erittäin, erittäin käyttökelpoisia asioita. Tärkein juttu, minkä opin Annilta on se ”ettei pidä jäädä tuleen makaamaan” Ultralla edetään, ei ihmetellä ruohonkorsia, kitistä huoltopisteellä tai kikkailla turhia.

Pidimme edellisiltana infotilaisuuden Vauhtisammakon ultrajuoksijoille vaimoni Annin kanssa, jossa kävimme kaikki huollon kommervenkit, huoltosuunnitelman tekemisen ja kaiken mahdollisen mitä vain pystyn sanoiksi tuottamaan. Sitten kun juoksu alkoi, homma menikin tietysti aivan uusiksi ja huoltajat saivat yhdessä todella miettiä, että mitä ne hullut Juoksijat taas haluavat.
Itse kisaan siis. Lähdimme sovitusti vaimoni Annin ja Noora Honkalan, tuon ultrajuoksun soturiprinsessa Xenan, kanssa juoksemaan 5:15 vauhtia. Annilla tavoite oli 60 km ja meillä 100 km.

Alku meni oikein kivasti ja ilman kommervenkkejä. Eli minun kohdallani ensimmäiset 47 km siis. Ei vatsavaivoja, ei lihasten kanssa mitään ongelmia, hyvä fiilis. Jossain niillä kohdilla Anni erkaantui ja lähti parantelemaan entisestään 60 km ylivoimaista voittoaan. Aivan uskomatonta! Siitä tuli ensimmäisen kerran huikea fiilis tällä reissulla. Niin joo, ekan maratonin väliaika oli 3:39. Kiva, kun Annikin jaksoi hölkkäillä alun meidän kanssa ennen loppurunttausta! Kerroin Annille ja Nooralle ja monelle muulle samat vitsit uudestaan ja uudestaan. Yleisesti huutelin muille, että ”kyllä sitä kelpaa juosta itseään paremmassa seurassa”. Ei ihme, että leidit kaikkosivat pikkuhiljaa seurastani.

47 km kohdalla alkoi lihaskipu ja krampit. Olin tehnyt amaatöörimäisen virheen. Olin unohtanut ottaa magnesiumia 40 km kohdalla aivan täysin. Olin kysellyt muiden juoksijoidemme kuulumisia ja yrittänyt antaa lennossa vinkkejä imeytymisongelmiin yms. ja yksinkertaisesti unohtanut koko asian. Aluksi vauhti alkoi tippua, jolloin tipuin lopullisesti Nooran kyydistä. Pian tämän jälkeen oli vaan pakko kävellä kramppien vuoksi. Huolto hoiti homman todella hyvin. Sain magnesiumia suun kautta sekä buranaa. Magnesiumia suihkutettiin myös suoraan lihaksiin.

Yksi syistä saattoi myös minulle toistaiseksi liian kova alkuvauhti tai liian vähäinen määrä energiaa juoksussa, josta keskustelin ennen juoksua Janne Klasilan kanssa. Siinä mielessä tämä kuitenkin toimi, että minkäänlaisia vessa- tai puskakäyntejä ei tällä kertaa tarvittu lainkaan.

Samaan vauhtiin en päässyt vielä. Kilometrit 50-70 km olivat säälittävää räpellystä osaltani. Olin kärttyinen kissimirri, joka haluaa mennä kotiin leikkimään lankakerällä. Olin kuin maani myynyt. Tiesin kuitenkin, että mikäli kurssi tästä paranee, voin edelleen juosta ennätykseni. Aikaa oli varastossa paljon. Hoito toistettiin kramppeihin vielä uudestaan ja kävely myös latasi paukkujani. Kävelyä tähän juoksuun tuli n. viiden kilometrin verran. Eli en juossut koko matkaa, joku irvileuka pääsee siis sanomaan tällä kertaa, että ei siinä ultrassa edes juosta koko aikaa. (Viimeksi tosin juoksin.)

Jossain 66 km kohdalla sain vetoapua Pertti Kalliolalta, aivan uskomattomalta 67-vuotiaalta ultrajuoksijalta, jota minun oli ilo ja onni huoltaa Tornion 24 h MM-kisajuoksussa. Siellä Pertti, tuo ultrajuoksun Bruce Willis, täräytti peräti 211 km tauluun. Pikkuhiljaa vauhtini alkoi parantua, kun juoksimme yhdessä Pertin kanssa. Yllätyksekseni en tippunutkaan hänen vauhdistaan. Juoksimme kierroksen yhdessä ja juttelimme niitä näitä. Minä todella arvostan hänen kaltaisiaan urheilijoita, jotka taistelevat meitä kaikkia uhkaavaa ikääntymistä vastaan ja pesevät nuoremmilla kavereilla tannerta mennen tullen- silti auttaen heitä eteenpäin ultrajuoksussa kertomalla leppoisasti vinkkejä ja tukien heitä heikoilla hetkillä. Hän on ehdottomasti yksi monista esikuvistani.

Juttelimme Pertin kanssa tavoitteistani loppujuoksun suhteen. Olin viime vuonna juossut 10 h 16 min ja uskoin pääseväni edelleen ennätykseeni, jonnekin 9:30- 9:50 väliin, riippuen siitä miten jaksaisin. 70 kilometrin kieppeillä tapahtui jotain outoa, Pertti totesi himmaavansa hiukan vauhtia ja minä puolestani lisäsin sitä. Pääsin oikein mukavaan 5:20 vauhtiin ja pidän sitä helposti yllä 77 kilsaan asti.

Sitten tapahtui jotain mitä olin toivonut. Aliakseni ”Härkä” ja ” Ukrainalainen palkkamurhaaja” heräsivät. Aloin käyttäytyä häiritsevästi. Mylvin ja kengät alkoivat lyömään tulta. Poistin mielessäni kivut ja siirryin kehoni ohjaamoon. Härkä aktivoitui ensimmäisen kerran ensimmäisessä ja ainoassa Oxroad- ultrassa, 160 km kisassa Turusta Hämeenlinnaan, jossa lähdin aivan liian kovaa, tipuin useita kertoja, välillä nousin uhoamaan muille juoksijoille täysin katteettomasti kertomaan mm. että ”Hämeenlinnassa on bileet”. Ei ollut, tai jos oli, niiden kohokohta oli osaltani pystyä juuri ja juuri tallustamaan suihkuun, huutamaan kivusta, valittamaan osanottomitalin liiasta painosta ja nukahtamaan autoon. Oi niitä aikoja!

Alkoi armoton loppuraasto. Juoksin viimeiset 23 km vauhdeilla 5.15- 4:30/km. Sain kehostani ja ennenkaikkea mieleltäni aivan uskomattomia, uudenlaisia tehoja, joita en ole koskaan ennen kyennyt saavuttamaan. Käytin monia mielikuvia miten juoksen kovempaa ja onnistuin luomaan niin vahvan uskon itseeni, että tiesin kaiken olevan mahdollista. Mietin myös tasaisin väliajoin ” voin juosta vieläkin kovempaa”. Olin oikeassa sen suhteen. Sain kannustusta huoltotiimiltä ja valmentajilta. Ultrajuoksun tämän hetken legendoja, ehkäpä suomalaisen ultrajuoksun Schwarzenegger, eli Janne Klasila onnitteli loistavasta paluusta. Samoin upeaa kannustusta tuli Jari Tompolta, ultrajuoksun kovaakin kovemmalla Clint Eastwoodilta. Myös Noora Honkalan valmentaja, ehkä kaikkien aikojen suomalainen ultrajuoksulegenda Seppo Leinonen kannusti myös minua.

Puskin, raivosin, nautin, huusin, karjuin, iloitsin ja riehuin itseni aivan huikeaan uuteen 9:22 ennätykseen 100 km juoksussa. Tällä tuloksella olin 4. kovin juoksija miesten sarjassa tässä lajin SM-kisassa. Jäin mitalista kahden minuutin verran. Ja se ei todellakaan harmittanut! Pronssia voitti minulle entuudestaan tuttu ja mukava hämeenlinnalainen herrasmies- ultrajuoksija Juha V.V. Hietanen, jonka kanssa juttelin alkumatkasta. Sijoitus, mitali, vertailu muihin, turha nillittäminen, verkkareiden värien vertailu, selittely tai kyräily yms. ovat yksinkertaisesti täysin turhia asioita tässä lajissa. Tärkeintä tietysti tässäkin upeassa lajissa on se, että saamme pikkuhiljaa koottua sellaisen tiimin kokoon, jolla rakas länsinaapurimme kaatuu. Tähän haluan ja aion antaa täyden panoksen jatkossakin!

Iloni ei jäänyt tähän. Vaimoni voitti 60 km juoksun, treenattavistani Emmi Jokioinen täräytti debyytillään alle kymmeneen tuntiin 100 km ja voitti vieläpä itselleen SM-hopeaa! Ystäväni ja treenikaverini Noora Honkala teki alle 23- vuotiaiden SE:n ja voitti.

Vauhtisammakon juoksukoulun juoksijat juoksivat upeita juoksuja, tämän lisäksi mm. Jari Korelin 60 km neljänneksi ja lähes kaikki pääsivät maaliin. Tärkeää oli myös se, että meillä oli uskomattoman hauskaa yhdessä! Ultrajuoksussa kuitenkin usein keskeytään järkisyistä ja se kuuluu lajin luonteeseen. Edellinen oma juoksunikin jäi kesken Espoossa (24 h juoksu) akillesjänteen kipeydyttyä. Nyt ei ollut mitään ongelmaa!

Kyllä jaettu ilo on moninkertainen ilo! Upeita, upeita ihmisiä!
Huoltotiimimme oli upea! Kaiken haluamansa sai suoraan käteen huoltopisteellä ja kaikki auttoivat kaikkia. Erikoiskiitokseni menee tähtihuoltajalleni Eeva Mäkiselle, jota ilman makaisin ehkä vieläkin ojanpohjalla Perniössä ja itkisin. Eeva oli ehdottomasti paras huoltaja, joka minulla on koskaan ollut.

Kiitokset myös koko ultrajuoksuyhteisölle Suomessa. Toivottavasti myös mahdollisimman moni uskaltaa rohkeasti tulla kokeilemaan ultraa. Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Matka on vaan vähän pidempi.

Mitä uutta sitten opin tällä kertaa ?

• Pitää lisätä kiinteää energiaa vielä entisestään
• Hunaja ja kookosrasvatikkari toimi minulla järjettömän hyvin (Hunajasta kävimmekin erinomaisen keskustelun mm. Jari Tompon ja juoksuvalmentaja Pekka J. Lehtisen kanssa, joka rohkaisi minua syömään hunajaa entistä enempiä määriä)
• Aina voi juosta kovempaa
• Burana auttaa, jos jalat ovat kivikovat
• Mikäli juokset naispuolisen Chuck Norriksen kanssa, hän ei välttämättä juurikaan kaipaa neuvojasi