Taustaa

Vuoden 2015 24 h juoksun MM-kilpailujen huhtikuun ajankohta pakotti juoksun talviharjoitteluun, sisällä tai ulkona, kelistä ja treenistä riippuen. Tuosta ankeudesta palkittiin kuitenkin niin, että Spartathloniin jäi tänä vuonna runsaasti aikaa palautua ja harjoitella. Spartathlonin paikan vastaanottaminen oli minulle selvyys sen jälkeen, kun MM-kilpailu oli mennyt hyvin ja kun työnantaja oli myös myötämielinen Spartathloniin osallistumiselleni. Tämän lisäksi vaakakupissa painoi toki myös se, että vuonna 2008 olin keskeyttänyt Spartathlonin akillesjännevamman takia 159 km kohdalle, enkä tuon jälkeen ollut toista kertaa startannut.

MM-kilpailuista palautuminen kesti minulla varsin kauan. Meni noin kaksi kuukautta, ennen kuin kilpailun rasitukset olivat kokonaan pyyhkiytyneet pois. Viimeisimmät palautumattomuuden oireet olivat sellaisia, että yksi rankka harjoituspäivä kulki hyvin, mutta sen jälkeen piti taas vähän keventää. Täysin palautuneena pystyn tekemään pitempää pk-treeniä lähes sen mitä jalat kestävät ja aika antaa myöten. Eli käytännössä totaalisesti väsynyttä oloa ei useastakaan peräkkäisestä 30–40 km pk juoksupäivistä tule, vaikka askel kyllä selvästi painaa ja vauhditkin vakiintuvat 5 min/km kieppeille.

Harjoittelu Torinosta Spartathloniin

MM-kilpailun ja Spartathlonin väliin mahtui yksi 50 km hiekkatieultra (Pekan Pyrähdys Kannonkoskella), yksi puolimaraton Espoossa, swimrun (4,5+25 km) parikilpailu Porkkalassa, Jukolan viesti Paimiossa, sekä vajaat 10 suunnistuksen ”kilpailua” (5-15 km). Noista tapahtumista etenkin 50 km ultra meni varsin hyvin. Tasaista dieseltyötä alusta loppuun. Kesä-heinäkuussa vasen akillesjänne vähän vihoitteli ja piti juoksumäärät melko vähäisinä. Onneksi elo-syyskuussa jännevaivat pysyivät kurissa, vaikka juoksukilometrit lisääntyivät. Alla on MM-kilpailun ja Spartathlonin välissä juostut viikkokilometrit, viikolta 16/2015 alkaen:

Juoksun lisäksi tuli säännöllisesti uintia ja kävelyä. Sen sijaan punttitreenejä ei paljonkaan, eikä pyöräilyä yhtään.

Viimeisten viikkojen aikana kävin kahdesti juoksemassa Vuokatinvaaran asfalttimäkeä ylös-alas, yhteensä 10 kertaa. Korkeutta sille pätkälle tulee 130 m ja pituutta 1500 m. Ensimmäisellä kerralla testasin erilaisten etenemismallien eroja ylämäkeen. Melko reippaan juoksun vauhti oli 6 min/km. Spartathlonia simuloivan raahustamisjuoksun vauhti oli 7.40/km ja reippaan kävelyn vauhti oli 9 min/km. Kävelyvauhti oli jo sellainen, ettei siihen kilpailun väsyttämillä jaloilla helposti edes pääse ja lisäksi tuntui siltä, että akillesjänne jopa ärtyy helpommin kävellessä kuin juostessa. Tämän ensimmäisen testin perusteella ajattelin, että kannattaa ennemmin säästellä voimia alkumatkasta, jotta pääsee paremmissa voimissa keskimatkan rankkoihin ylämäkiin, jotta siellä ei tarvitse kävellä kuin ihan jyrkimmät kohdat. Alamäkeen vauhdit olivat 4.40–5.00/km. Se on rento vauhti terveillä jaloilla, mutta aivan liian kova isku väsyneille jaloille, etenkin etureisille.

Toisessa treenissä testasin kolmea eri kenkämallia ja lisäksi kantapään alle laitettavia irtopehmuksia/korokkeita. Korokkeitakin oli kahta eri mallia; pehmeä ja vähän kovempi. Kisaan valitsin kengät siten, että ensimmäiset noin 103 km juoksin samoilla NB 890 -kengillä kuin Torinossa, ilman kantakorokkeita ja sen jälkeen vaihdoin puolta numeroa suuremmat NB 1080 -kengät, joissa valmiina kantapään alla tuo kovempi kumikoroke. Korokkeen tarkoitus oli hieman helpottaa akillesjänteen kireyttä ylämäissä, mutta niistä oli myös hyötyä alamäen iskurasitusta pehmentämään. Haittapuolena voisi olla jalkapohjan keskiosan suurempi rasitus ja kengän yläpään nauhoituksen kiristävyys.

Juoksuharjoittelun viimeiset viikot menivät hyvin ja hommaa helpotti vielä se, että säät olivat sateisen kesän jälkeen suorastaan loistavat elo-syyskuussa. 210 km viikkoa juoksin aluksi yhtenä noin 32 km iltalenkkinä, mutta se alkoi olemaan niin rankkaa jaloille, että puolen viikon jälkeen juoksin ruokatunnilla noin 10 km, jolloin illaksi jäi enää noin 20 km. Tuolla viikolla, ja sen jälkeen jouduin myös toteamaan, että jos haluan juosta 20–30 km päivässä, niin asfaltin määrä ei saa olla kuin noin 5 km/päivä. Olin suorastaan varma, että Spartathlonissakin tulee vammoja vastaan jo ennen maalia, mutta jospa tällä kertaa pääsisi vuoren yli ilman akillesjännetulehdusta. 210 km ja 151 km määräviikot olivat harjoittelun suhteen ihan mukavia, kun yritin melkein joka lenkillä etsiä uusia teitä ja uusia polkureittejä. Tuppaa vaan nämä Suomussalmen ympäristön polut olevan kohta mennyttä kalua. Käyttö on niin vähäistä, että polut kasvavat umpeen ja pitkospuut lahoavat. Parin viimeisen viikon aikana piti vähän tinkiä juoksukilometreistä, kun alkoi taas takareidet jumittumaan, kuten olivat alkaneet pari kertaa aikaiseminkin ennen pääkilpailuja.

Ateenassa

Ateenaan hotellille saavuttiin vasta keskiviikkona puoliltaöin. Onneksi järjestäjien toiminta ei enää ollut samanlaista kaaosta kuin v. 2008 ja päästiin heti nukkumaan. Aika heikosti tuli nukuttua kaksi viimeistä yötä. Kilpailut jännittivät, huoneessa oli liian lämmintä ja parvekkeen alla käytiin Imatran ajoja. Voi olla, että 200 km/h rikkoutui useammankin moottoripyörän toimesta etenkin alkuöisin. Rajoitus lienee 50 km/h. Tiistaina kävin vielä Suomessa hieronnassa, eikä keskiviikon matkustamiset onneksi jumittaneet pahasti pohkeita ja takareisiä. En enää Ateenassa juossut torstaina, koska lihakset olivat ihan OK oloiset.

Aikaisemmista vuosista poiketen järjestäjät olivat päättäneet laittaa Akropoliksella ennen starttia tapahtuneet puskapaskantamiset kuriin ja kertoivat hankkineensa bajamajoja lähtöpaikalle. Arvasin, että ei siellä montaa vessaa kuitenkaan ole. Vessoja oli 4 kpl vajaalle 400 juoksijalle. Mikä hienointa jonossa oli heti kärkeen kolme huoltajaa, jotka olisivat hyvin ehtineet vessaan startin jälkeenkin. Menin heti jonoon ja ehdin juuri vessaan, mutta loppujonon oli sitten pölähdettävä metsiin, että ehtivät starttiin. Kaiken kaikkiaan järjestelyt olivat selvästi parantuneet vuodesta 2008, mutta kreikkalainen järjestelmällisyys paistoi aina välillä esille. Ei oikein tulisi Suomen kisoissa kuuloon, että numerolappujen jakaminen 370 juoksijalle kestää noin kuusi tuntia.

Kilpailu alkaa

Starttasin Janne Klasilan kanssa ihan eturivistä. En sen takia, että säästyisi sekunteja, vaan sen takia, että näkisin paremmin eteen aamuhämärässä Akropolikselta alas portaita juostessa. Startti onnistui hyvin, ja oli kivaa, että ei edes tarvinnut juosta portaita täysillä, vaan muutkin edestä startanneet aloittivat sopivan rauhallisesti. Entuudestaan tiesin, että seuraavien parinkymmenen kilometrin aikana minusta menee ohi melkoinen lauma. Ohittajia olikin noin 200. Olin veikannut vain noin sataa. Ajattelin, että joko minä juoksen liian hiljaa tai sitten 150 muuta juoksee liian kovaa. Suomalaisista minut ohitti Kari Ranta, Pasi Penttinen ja Ari Mustala. Noin 8 km kohdalla on pitkä noin 100 metrin nousu.  Moni juoksi senkin alle 6 min/km vauhtia, vaikka puolimatkan jälkeen tuollainen nousu menee monelta kävelemällä. Alkumatkasta voitettu minuutti maksetaan helposti loppumatkasta menetettynä viitenä minuuttina takaisin.

10 km kohdalla juoksin samaa rauhallista vauhtia britti Pat Robbinsin kanssa. Hän oli Torinossa 7. ja juoksi 256,8 km. Kysyin millainen on tavoite Spartathlonissa. Hän sanoi viimeksi juosseen 27 tuntiin ja tämä alkuvauhti kyllä riittää siihen. Ei se minunkaan vauhti mitenkään jarruttelulta tuntunut, mutta aivoissa oli vaan jokin rajoitin, joka varoitti tulevasta. Jos Spartathloniin on päässyt niukin naukin karsintarajat ylittämällä, niin sitten ei ole kovin paljon varaa säästellä alkumatkasta, koska raatobussin vauhti on alussa nopeampi ja aina olisi hyvä olla pientä marginaalia bussiin, esim. vessakeikkojen, kramppien ja muiden vaivojen varalle.

Ensimmäiset ongelmat

15 km kohdalla koin ensimmäiset ongelmat. Jalat olivat lämmöstä ja ehkä lentomatkustuksestakin turvonneet, jolloin oikeaan nilkkaan tuli pari pientä vihlaisua kengän puristuksesta. Tuo vamma ei ole vielä koskaan keskeyttänyt minulta kilpailuja, mutta treenilenkillä vastaava oire on joskus vienyt jalat alta ja johtanut muutaman päivän kyynärsauvoilla kävelyyn. Löystin kengän nauhoja niin paljon kuin mahdollista ja lopulta oli pakko irrottaa oikean jalan ylin nauhoitusrivi. Onneksi vamma ei sen jälkeen palannut ennen kuin myöhemmin kenkien vaihdon yhteydessä. Sukka oli vähän kostea, joten kenkä pysyi jalassa löysälläkin nauhoituksella. Maratonin aika oli 3.56, Korintoon (80 km) saavuin ajassa 7.48 ja 100 km täyttyi ajassa 9.57. Edellisellä kerralla 100 km oli mennyt ajassa 9.38. Nyt oli selvästi kuumempaa, joten 20 min hitaampi vauhti oli vielä ihan OK.

Tankkauksesta

En oikein löytänyt kotoa hyvää pullotelinettä lanteille ja totesin kädessä kannettavan pullon liian raskaaksi kantaa, joten viritin oman kevytversion, joka on kyllä maailman kevein, mutta myös melko niukka. Kannoin 1 dl pulloa mukana uimalasipussissa joka roikkui leveässä kuminauhassa. Enkä kyllä sitäkään pulloa käyttänyt kuin pari kertaa huoltopisteiden välillä. Käytännössä join siis joka huoltopisteellä niin paljon kuin pystyin, keskimäärin kolme kupillista, eli noin 5-6 dl. Pientä nestehukkaa oli pitkillä juottoväleillä havaittavissa, mutta kyllä sen päivän yli juuri ja juuri selvisin. Jos lähtisin uudelleen, niin ottaisin vähintään 3 dl kannettavaksi tuollaiseen helteeseen.

Päivän ylin lämpötila oli 28–30 °C, eikä tuulta paljon yhtään. Huoltopisteiltä sai onneksi jääpaloja, joita laitoin lippiksen alle sulamaan päätä vasten. Onneksi en valinnut päähäni pelkkää irtolippaa, tuolloin jäitä ei olisi voinut käyttää huoltopisteiden välillä. Korintoon saavuin melko samoihin aikoihin Karin, Pasin ja Arin kanssa. Janne oli jo parinkymmenen minuutin päässä. Outi oli Jannen isän, Simon huoltoautossa, mutta joutui puolivälissä, eli 123 km kohdalla vaihtamaan autoa, koska ero kasvoi niin suureksi, ettei molempia voinut huoltaa samalla autolla.

Olin laittanut 7 dropbagiä, joissa oli melko vahva malto suolalla ja poretableteilla (C, Mg, monivitamiini) maustettuna, sekä lisäksi hh-patukka tai geeli ja yhdessä varalamppu. Omassa huollossa oli tuota samaa maltojuomaa ja toisessa pullossa Biokia- mustikkamehua. Laitoin lentomatkalle kolme Biokia-lasipulloa yhteen litran muovipulloon, ja vielä teippasin korkin kiinni ja pari muovipussia ympärille, jotta kaikki vaatteet eivät ole lennon jälkeen mustikanvärisiä. Litrasta mehutiivistettä saa noin 5 litraa sopivan vahvaa juomaa, joka kyllä riitti hyvin, kun omia huoltopisteitä ei kovin montaa koko matkalla sallita. Järjestäjien huollosta join kokista, mehua ja urheilujuomaa. Aika harvoin niissä oli urheilujuomaa tarjolla. Patukat osoittautuivat liian hankalaksi käyttää, eikä niitä kulunut kuin kaksi kisan aikana. Niiden syöminen vaatii nestettä, jota minulla ei paljon ollut matkassa. Ilman juomista patukkaa ei tuollaisessa helteessä ja rasituksessa saa helposti nieltyä. Järjestäjien huollosta söin myös jotain kiinteää, en kovin paljon.

Ravinnon suhteen kisa meni ihan hyvin, paitsi päivän helteistä jäi vähän liian suuret juoma-annokset myös yölle ja lauantaille, jolloin satoi vettä ja oli paljon kylmempää. Join ehkä senkin takia paljon, kun koskaan ei voinut olla varma kuinka kaukana on seuraava huoltopiste. Oli se etäisyys seuraavalle huoltopisteelle kyllä aina merkitty, mutta oli myös kerrottu, että ei niihin lukuihin kannata luottaa. Esimerkiksi noin 190 km kohdalla oli yhtäkkiä 5,7 km huoltoväli, kun muuten oli ollut noin 3,5 km välejä. Tuollainen pitkä huoltoväli kestää mäkisessä maastossa helposti 40 min, joten siihen pitää lähteä täydellä mahalla, jos omaa pulloa ei ole turvana. Tästä ylenjuomisesta aiheutui se, että kävin yöllä ja lauantaina aamupäivällä custoolla vähintään kahden huoltopisteen välein. Tulipahan motivaatiotauko, jota loppumatkasta jopa aina odottelin. Sillon kun kello tuntui etenevän hitaasti ja huoltopiste tuntui olevan tuskaisen kaukana, niin kusitauko ja lyhyt kävely toivat henkisiä voimia jaksaa huoltopisteelle asti. Tuntui kyllä siltä, että juodusta puolesta litrasta neljä desiä tuli kustua pois, mutta eipähän ainakaan enää yöllä tullut nestehukkaa. Ilman pulloa juoksemisessa on helteessä sellainen riski, että jos oksennat heti huoltopisteen jälkeen kaiken ulos, niin seuraavat noin 20 minuuttia mennään ilman nestettä ja se voi helposti olla liikaa, kun elimistö on jo muutenkin kuivumisen äärirajoilla.

Kohti pimeyttä

Mountain baselle (159,5 km) saavuin ajassa 17 h 45 min. Noin 15 min hitaammin kuin v 2008. Pääasia kuitenkin, että akillesjänteet olivat vielä täysin kunnossa. Etureidet sen sijaan olivat kipeytyneet jo varsin alkumatkasta. Syynä ei ollut mäet, vaan asfaltti. Vaikka reidet olivatkin kipeät, niin ei niissä mitään vammoja ollut, eivätkä ne jämähtäneet jumiin esim. istuessa tai pysähtyessä. Vuoripolulle vaihdoin paremman otsalampun. Sitä ennen olin juossut hyvin kevyellä nappiparistolampulla. Se on kyllä mukava juosta, mutta valoteho aika heikko ja teho hiipuu nopeasti. Enkä edes etukäteen muistanut, että siellä 135 km huitteilla oli varsin kuoppainen parin kilometrin hiekkatie, joka olisi kyllä vaatinut paremman otsalampun.

Kengät ja sukat vaihdoin siis noin 103 km kohdalla. Siinä vaiheessa oli jo tullut rakkula parin varpaan tyveen. Jos olisin jatkanut noilla kengillä, niin seuravaksi rakkuloita olisi tullut myös varpaiden päälle, kun jalka oli kasvanut vähintään puoli numeroa startista. En ottanut kompressiosukkia kisaan, koska ajattelin, että jalat kaipaavat kaiken tuulenvireen, joka on saatavissa. Jo Suomessa olin ajanut jalkakarvat, jotta silosääret ottaisivat paremmin tuulta.

Aurinkorasvaa laitoin säästeliäästi, jotta iho pääsisi hengittämään. Toisaalta pahasti palaminenkin voi olla pahaksi ja haitata elimistöä äärirasituksessa. Spartathlonissa aurinko paistaa pääosin vasemmalta, koska valoisa aika juostaan idästä länteen. Vasemman puolen rasvasin paremmin ja siitä huolimatta se puoli ruskettui/paloi enemmän. Kenkien vaihdon jälkeen alkoi taas ongelma oikeassa nilkassa, kun nauhoitusta oli vaikea saada riittävän löysälle, etenkin kun kantakorokkeet vielä nostivat nilkkaa. Vinkkinä kenkien vaihtajille; kannattaa ottaa nippuside vaihtoon, jotta chipin saa saksittua irti ja uudelleen nopeasti paikalleen. Myös pyyhe on hyvä olla, koska jaloissa on sukkien sisällä pientä kiveä, josta pääsee pyyhkimällä eroon. Kengät olivat litimärät vaihtoon tullessa, koska helteessä käytin huoltopaikkojen pesusieniä jäähdytykseen, myös päässä olevista jääpaloista valui vettä jalkoihin asti. Ehkä juoksutyylissänikin on jotain sellaista, joka kerää normaalia helpommin kiviä kenkiin. Heti kun kengänpohjat kastuvat, niin irtohiekkaa tulee helposti kenkien sisälle. Jotain hyvää sentään on asfaltilla juoksusta. Sukat vaihdoin vielä kertaalleen aamulla. Ei se märkyyteen auttanut, kun kengät olivat läpimärät, mutta sain taas kertyneet kivet pois sukkien vaihdon myötä.

Vuoren yli ja päin tuntematonta

Mountain baselta alkoi minulle uusi reitti. Vuorelle kapuaminen oli suunnilleen niin hankalaa kuin olin kuvitellut. Aikaa kului noin 28 min ja yhtään juoksuaskelta en ottanut. Vuorelta alas laskeutuminen oli vielä hankalampaa kuin olin kuvitellut, etenkin kun kengän nauhat oli pakko pitää löysällä ja etureidet olivat rasittuneen jo muutenkin. Yhtään en edes yrittänyt juosta ja käveleminenkin oli varsin riskialtista. Kengän alla liukuvia irtokiviä oli jatkuvasti ja joka askel piti laittaa oikeaan kohtaan, jotta ei olisi luiskahtanut selälleen. Onneksi lamppu oli riittävän tehokas.

Jos jalassa olisi ollut tiukasti kiinni maastolenkkarit ja jos reidet olivat olleet tuoreet, niin ehkä tuon mäen juokseminenkin olisi ollut mahdollista. Kyllä sitä nytkin toiset meni juosten. Polun alapäässä Kari juoksi minusta ohi, ja oli ainakin henkisesti ihan muna pystyssä. Hän oli tullut polun juosten alas ja tuntui olevan parhaimmillaan juuri vaikeissa alamäissä. Oli pakko vähän kehua häntä, kun pahimmassa helteessä hänellä oli vielä ollut selviä vaikeuksia mahan kanssa ja nyt ne vaikeudet oli voitettu. Tämän jälkeen juostiin Karin kanssa samaa tahtia seuraavat 60 kilometriä. Emme juosseet rinnakkain, emmekä peräkkäin, mutta koko ajan oltiin muutaman minuutin etäisyydellä toisistamme ja aina samaan aikaa huoltopaikoilla. Muutamia sanojakin vaihdettiin, mutta kumpikin mieluummin juoksi kuin jutteli. Kari oli yhä edelleen parempi alamäissä ja minä vähän vahvempi ylämäissä. Kari eteni juoksu-kävely taktiikalla ja minä taas yritin juosta kaiken muun paitsi jyrkemmät ylämäet.

Torinosta poiketen en juossut ihan fyysistä rajoitinta vasten, sekunteja vastaan taistellen, vaan helpotin menoa ja otin varman päälle, jotta maali tulisi vastaan paremmalla todennäköisyydellä, loppuajasta piittaamatta. Ajattelin, että tässä on nyt yksi päivä saunottu, vuoren yli päästy ja 2000 euroa laitettu rahaa peliin (Outi mukaan lukien), joten mieluummin tulen maaliin vaikka yli 30 h ajassa kun keskeytän 200 km jälkeen. Jalat olivat jo niin kipeät, että ihan juostavienkin ylämäkien kävelyllä pystyin paremmin varmistamaan juoksemisen alamäissä ja tasaisella. Luulin, että vuoren takana on pääosin tasankoa ennen lopun alamäkiä ja yhtä pitkää ylämäkeä, mutta ei sitä tasaista oikein tuntunut löytyvän ja aika paljon mentiin vuoren ylityksen jälkeenkin ylämäkiä. Onneksi mitään törkeän jyrkkää alamäkeä ei vuoren jälkeen enää tullut vastaan.

Spartan valtatiellä

Henkisesti helpotti se, että 200 km jälkeen olisin päässyt maaliin ennen raatobussia, vaikka saukkosvauhtia. Viimeiselle maratonille oli aikaa käytettävissä vielä noin 12 tuntia. Missään vaiheessa en harkinnut keskeyttämistä, mutta ennen Spartan kylää en kyllä missään vaiheessa voinut olla varma läpäisystäkään. Kävelyyn toki oli aikaa, mutta katkenneella tai revähtäneellä lihaksella/jänteellä ei olisi edes kävelty.

Monumentin jälkeisessä jyrkässä ylämäessä noin 224 km kohdalla vasen akillesjänteeni oli jo kipeytynyt selvästi, mutta uskoin sen kestävän maaliin asti, koska loppu mentiin pääosin alamäkeä. 233 km kohdalla oli pitkä huoltoväli ja olin muutenkin laiminlyönyt suolan syöntiä. Vesisateessa ja viileässä ilmassa kylmettyminen oli enemmän riski kuin nestehukka. Jatkuvien kusitaukojen takia elimistöstä oli kuitenkin poistunut suolaa. Havaitsin noin 700 metriä ennen huoltopistettä takareidessä kireyttä ja otin suolaa. Oikea takareisi ja nimenomaan alaosa vetäisi kuitenkin kramppiin noin 100 m ennen huoltopistettä. Huusin niin, että huoltopaikallakin kuultiin. Ihan kuin polvitaipeesta olisi jotain revähtänyt. Kävelin huoltopisteelle ja söin lisää suolaa ja yritin etsiä vyölaukustani buranaa. Olin laittanut sinne kaksi tablettia, mutta ilmeisesti olivat pudonneet matkalla, kun räpelsin geelien, patukoiden ja suolapussien kanssa. Jatkoin huoltopisteen jälkeen kävelyä vielä muutaman sata metriä ja kokeilin juoksua. Onnekseni mitään pistävää kipua ei polvitaipeesta tai takareidestä tullut.

Viimeisellä omalla huoltopisteellä sain Jaana Thorströmiltä vielä buranaa, jonka toivoin pitävän takareiden rennompana loppumatkan. Kari oli lähtenyt omille teilleen noin 230 km kohdalla. Hän oli minua vahvempi alamäissä, enkä edes ajatellut lähteä hänen perään. Mieluummin läpäisen Spartathlonin alle 30 h ajalla kuin voitan oman parini. Oman parin haastaminen tuossa vaiheessa olisi rikkonut jalat ihan totaalisesti ja ollut selvä riski maaliin pääsyn kannalta. Loppu meni melko hitaasti, mutta kuitenkin juosten. En uskaltanut ottaa mitään loppukirejä, enkä ollut maalissa mitenkään tajunnan rajamailla, kuten yleensä. Rakkulat eivät uusilla kengillä paljon pahentuneet runsaasta vesisateesta huolimatta. Akillesjänne oli turvoksissa ja punaista verenpurkaumaa jonkin verran jänteen kohdalla.

Maaliin tulo oli varsin ikimuistoinen ja upea. Äänekkäästi kannustavia spartalaisia ja kilpailun huoltajia oli joka paikassa; pubeissa, tiellä ja parvekkeilla. Oli hienoa juosta patsaalle, vaikka aikani olikin kaukana siitä mihin Torinon kunnolla pitäisi päästä.  Loppuaikani oli 29.26.21, jolla olin kaikista maaliintulijoista sijalla 26. Aika on kaikkien aikojen kuudenneksi paras suomalaistulos Spartathlonissa.

Torinon tulosten perusteella Reusille olisi pitänyt hävitä 2 tuntia ja naisten voittajan kanssa olisi pitänyt juosta sama aika. Spartathlon on kuitenkin Spartathlon, enkä todennäköisesti tulisi koskaan juoksemaan tuossa kilpailuissa paljon nyt juoksemaani kovempaa. Jos sama kilpailu juostaisiin pehmeällä alustalla, niin ehkä ne mäet eivät niin pahasti haittaisi minua. Mutta kuin ensin tuhotaan jalat asfaltilla ja sen jälkeen siirrytään vuoristoon, niin täytyy olla ihan tyytyväinen tuohon tulokseen, johon prinsessajalkani minut tällä kertaa johdattivat.

Kilpailun jälkeen

Uskon, että palaudun Spartathlonista puolta nopeammin kuin Torinon MM kilpailusta, koska ihan tappiin asti en itseäni pystynyt vetämään. Turvotukset jaloissa kestivät reilut 4 vrk kilpailun jälkeen ja ovat nyt viikko kisan jälkeen hävinneet. Yksi pieni moka sattui Ateenassa, kun kävin sunnuntaina illalla meressä uimassa, jalkoja vilvoitellakseni. Ihme kyllä rakkuloiden alle syntynyt uusi iho ei kirvellyt suolavedessä. Akillesjänteen takia en voinut kävellä pois merestä ja kun raahauduin aaltojen mukana istuen käsillä ylös rantahiekasta, niin rakkulan vanhan ihon ja uuden ihon väli oli täyttynyt pienistä kivistä ja hiekasta. Siinä meni sitten tunti hotellihuoneessa, kun jokainen hiekan muru nypittiin saksien ja pinsettien avulla hyvin herkältä iholta, vanhaa ihoa niin paljon poistaen kuin pystyi. Seuraavana päivänä ei sitten uitu hiekkarannalla.

Kisan jälkeen en pystynyt nukkumaan kahteen yöhön, pääosin etureisien kipujen takia. Todennäköisesti tämä jää minun viimeiseksi Spartathloniksi. On siinä kisassa jotain hyvin koukuttavaa, vaikka pelkässä läpipääsyssä. DDR-henkisenä tulosurheilijana tuon tulokseni parantaminen voisi kiinnostaa ainoastaan siinä tapauksessa, että alkaisin kovasti nauttimaan asfaltilla juoksemisesta ja sitä ei kyllä tulla näkemään. Ainakin sain tuossa kilpailussa vastauksen seitsemän vuotta vaivanneeseen kysymykseen: Oliko vuoden 2008 keskeytys turha? Vastaus on, että ei taatusti ollut. Vuoren jälkeenkin on vielä niin paljon ylämäkiä juostavana, että turvonneella ja tulehtuneella akillesjänteellä ei olisi ollut mitään järkeä jatkaa kohti maalia.

Lopuksi vielä onnittelut läpäisijöille ja kolmelle ”SE”-tuloksen tehneelle sekä kiitokset koko Suomi-teamin juoksijoille ja huoltajille, etenkin minun huollossa mukana olleille Outille, Jaanalle, Simolle ja Laura Kauppilalle.

TERO HYPPÖLÄ