Tämän kolumnin nimi pitäisi muuttaa muotoon ”Puolivuosittaiset jupinat”. Joko ei ole ollut syytä jupista tai olen ollut laiska – valitkaa mieleisenne vaihtoehto.

Viime lauantaina juostiin Hollantilaisessa Winschotenin kaupungissa 100 km Euroopan ja maailmanmestaruuskilpailu. Rakas läntinen naapurimaamme sai kilpailusta kohtuullisen mitalisaaliin:

MM-kilpailu:

• Miehet, henkilöhtainen kilpailu: Jonas Buud: kultaa (6.22,44, Ruotsin ja pohjoismaiden ennätys)
• Miehet, joukkuekilpailu: kultaa (Buud, Fritjof Fagerlund 6.42.51, Henrik Jannborg 6.54.05)
• Naiset, henkilökohtainen kilpailu: Kajsa Berg: hopeaa (7.20.48, Ruotsin ja pohjoismaiden ennätys)
• Naiset, joukkuekilpailu: hopeaa (Berg, Stina Svenson 7.38.15, Frida Södermark 7.52.05)

EM-kilpailu:

• Miehet, henkilökohtainen kilpailu: Buud: kultaa
• Miehet, joukkuekilpailu: kultaa
• Naiset, henkilökohtainen kilpailu: Berg, kultaa
• Naiset, joukkuekilpailu: kultaa

Kaikkia Ruotsin saavuttamia WMA-mitaleja (veteraanien MM-kilpailu) en ole edes laskenut.

Suomen viisimiehisen joukkueen paras suoritus Winschotenista oli yli 20 minuuttia ennätystään parantaneen Henri Ansion 30. sija ajalla 7.07.15, joka sijoittuu Suomen kaikkien aikojen tilastossa neljänneksi. Mitaleista vastasivat kotimaisen kaikkien aikojen tilaston viidenneksi nopeimman ajan ja uuden M50-sarjan Suomenennätyksen 7.21.40 tehnyt Jyrki Kukko ja M55-sarjan SE-tuloksen 8.18.10 juossut Tapio Talvitie. Molemmat saavuttivat ikäsarjassaan WMA-hopeaa. Onnittelut mitaleista ja ennätyksistä.

Torinossa, tämän vuoden huhtikuussa Ruotsalaisnaiset puhdistivat 24 tunnin juoksun EM- ja MM-kilpailussa palkintopöydän totaalisesti ja Winschotenissa tahti oli vielä jäätävämpi. Miten on mahdollista, että Ruotsi on muutamassa vuodessa noussut ultrajuoksun suurmaaksi, erityisesti arvokilpailusaavusten suhteen?

Helppo vastaus: Ruotsissa nyt vaan sattuu olemaan lajiin lahjakkuuksia ja heillä on ollut onnea arvokilpailuissa. Vastaus on väärä: onnella on erittäin vähän tekemistä asian kanssa. Ruotsalaismenestyksen takana on vuosikausien kova työ, muutaman aktiivin taustavaikuttajan täydellinen omistautuminen ruotsalaisen ultrajuoksun nostamiseen kansainväliselle tasolle ja arvokilpailujen menestyjäksi. Unohtamatta Ruotsin yleisurheiluliiton vahvaa panostusta ultrajuoksuun.

Ruotsissa on erittäin monipuolista ultrajuoksutoimintaa ja siellä tehdään aktiivisesti työtä lupaavien tyyppien löytämiseksi. Kansallisen kärkitason maratoonareita ei tietääkseni tarvitse suuremmin houkutella ultrajuoksun pariin, sillä Ruotsin ultrajuoksumaajoukkueeseen on jatkuvasti pyrkimässä 2.30-tason maratoonareita, jotka ovat oivaltaneet, etteivät maratonjuoksijoina tule saavuttamaan kansainvälistä menestystä, mutta 100 km juoksussa ovet ovat avoinna aina MM-mitaleille saakka. Ruotsin voittoisasta miesjoukkueesta viisinkertainen MM-mitalisti Jonas Buud on ainoa, joka on alittanut 2.30-maratonilla ja hänenkin ennätyksensä on ”vain” 2.24-tasoa.

Luonnollisesti Ruotsin yleisurheiluliiton ja sikäläisen ultrajuoksumaajoukkueen takana olevien sponsorien taloudellisella tuella on suuri merkitys lajin nousuun parantuneiden harjoitusolosuhteiden, valmennustietouden, välineiden ja lihashuollon suhteen.  Ei kannata kuitenkaan unohtaa menestymisen kannalta tärkeintä tekijää, jota ei voi ostaa rahalla: motivaatiota. Urheilijalla pitää olla halu menestyä ja tehdä työtä menestyäkseen. Ruotsalaisilla on tällä hetkellä erittäin kova nälkä menestyä ultrajuoksussa kansainvälisellä tasolla ja tämän tavoitteen saavuttaminen motivoi yhtä lailla juoksijoita kuin taustalla olevia vaikuttajia. Luonnollisesti menestys ruokkii lisää menestystä.

Mitä voimme Suomessa tehdä kaventaaksemme länsinaapurin etumatkaa? Aivan ensimmäiseksi on suunnattava katse eteenpäin, lopetettava voivottelu ja menneiden aikojen haikailu. Risto Laitisen huippuvuodet ovat kaukana menneisyydessä. Oli Hartolan Suomi-Juoksun reitti alimittainen tai ei, niillä tuloksilla ei ole enää merkitystä. Tarvitaan asennetta ”jos ruotsalainen voittaa maailmanmestaruuden niin siihen pystyy suomalainenkin!”.

Suomessa on tällä hetkellä lupaavia nuoria ja nuorehkoja ultrajuoksijoita, joille pitäisi pystyä takaamaan paras mahdollinen tuki niin taloudellisesti kuin valmennuksellisesti. Ruotsin mallin mukaan kotimaista kilpailutoimintaa pitäisi kehittää. Erityisesti tarvitaan lyhyehköjä ultrakilpailuja helpoilla reiteillä (50 km, 60 km, kuusi tuntia ym.) ja näihin tapahtumiin pitää saada mukaan myös kovan luokan maratoonareita hakemaan kokemusta ultrajuoksusta ja antamaan näyttöjä EM/MM-joukkueen valitsijoille.

Merkittävä askel lajin virallisen hyväksymisen ja arvostuksen lisäämisen suuntaan olisi jos Suomen Urheiluliiton johto ottaisi päänsä pois pensaasta ja nostaisi Suomen mm. sellaisten yleisurheilun suurmaiden kuin Mongolian ja Islannin kanssa samalle viivalla virallistamalla 100 km,  24 tunnin ja kenties myös trailrunningin ultramatkan kansalliset mestaruuskilpailut. Suomi on ainoa pohjoismaa, jossa ultrajuoksun kansalliset mestaruuskilpailut käydään ilman lajiliiton virallista tunnustusta.

Suomessa on tällä hetkellä erittäin hyvä pöhinä trailrunningissa, jossa parhaat suomalaisjuoksijat lähestyvät kansainvälistä tasoa. Erityisen hienoa on, että muutamat suomalaisyrityksetkin ovat lähteneet sponsoroimaan Suomen eturivin polkujuoksijoita. Tällaista tekemisen meininkiä  sekä juoksijoilta että yritysmaailmalta kaivattaisiin maantieultrienkin pariin.

Saa suorittaa!

JARI TOMPPO | blogi: http://ultrafinn.blogspot.fi

---