Tuplatriathlonin MM-kilpailut, Panevezys Liettua 27.-28.8.2016

Päätös kilpailuun lähtemisestä ja valmistautuminen kilpailuun

13 vuoden triathlontauon jälkeen olin mukana Tommy Korinin 40-vuotissyntymäpäivänään järjestämässä tuplatriathlonissa, Raaseporissa 25.-26.7.2014. Siihen kisaan lähdin aika huonoilla pohjilla, kun pyörä oli ollut varastossa toistakymmentä vuotta, ja kisaa ennen sain alle vajaat 3000 pyöräilykilometriä. Kilpailu itsessään oli helteisen sään ja mäkisten reittien takia varsin rankka, jopa kuumin missä olen koskaan kilpaillut. Päivän ylin lämpötila oli noin 31°C. Kilpailun aikana ajattelin, että muista nyt tämä tunne: älä koskaan enää ole niin tyhmä, että lähtisit uudelleen tuplatriathlonkilpailuihin. Loppuaikani oli 24.32.14. En ollut siihen kovin tyytyväinen. Pyöräilyssä ja juoksussa oli yksi tunti liikaa, mutta toki olosuhteetkin olivat karmeat. Sen verran Raaseporin kisasta jäi hampaankoloon, että lievensin lupaustani siten, että älä enää koskaan lähde tuplatriathlonkisaan näin huonoilla pyöräilypohjilla.

Vuosi 2015 ja talvi 2016 meni ultrajuoksun parissa. Siinä tuli sellainen tripla, johon ultrajuoksu olisi hyvä lopettaa: Torino 24 h MM, Spartathlon ja Espoo 24 h. Kaikki kilpailut 5 kk välein, joka oli juuri sopiva väli sekä fyysisen kunnon uudelleen rakentamiseksi, että henkisen latautumisen kannalta. Kun Espoon tulos oli käytännössä ihan samoilla metreillä kuin Torinon tulos, niin ultrajuoksu on aika helppo lopettaa sillä ajatuksella, että olen omat rajani löytänyt kaikissa 24 h ja sitä lyhyemmissä juoksuissa. 48 h juoksu oli vielä ennen Espoota yhtenä haasteena mielessä, mutta Espoossa vasen pohje kipeytyi jo 14 h kohdalla niin pahasti, että 48 h juoksu olisi jäänyt varmuudella kesken ja 24 h kisakin oli hyvin lähellä päättyä keskeytykseen. Mitään triathlonhaastetta ei vielä ollut talvella mielessä kesälle 2016.

Huhtikuussa huomasin IUTA:n (International Ultra Triathlon Association) sivuilta, että tuplatriathlonin MM-kisat on myönnetty Liettuaan, elokuun lopulle. Tuon lähemmäksi ei noita kisoja todennäköisesti lähivuosina tule ja ajankohtakin olisi juuri sopiva. Suomussalmella pystyy vielä elokuussa pyöräilemään kohtuullisen lämpimässä ja loppukesän ajankohta antaisi neljä kuukautta aikaa pyöräilyharjoitteluun. Ajattelin, että siinä ehtisi polkea noin 5000 km, joka olisi jo vähän enemmän kuin v. 2014.

Huhtikuu oli sään suhteen vielä kylmä ja sateinen. Sain kasaan 5 h sisäpyöräilyä, joka on mielestäni pahinta koiranhommaa, jota voi harrastaa, etenkin kun se tapahtuu liian lämpimässä huoneessa. Ensimmäinen ulkopyöräily oli huhtikuun viimeisenä päivänä. Päätös kilpailuun ilmoittautumisesta olisi tehtävä kesäkuun loppuun mennessä, jos haluaisi halvimpaan osanottomaksuun (320 euroa). Toukokuu oli varsin kuiva ja lämmin, joten pyöräilyä tuli ihan sopivasti. Käytännössä kaikki lenkit suunnilleen niin kovaa kuin tasaisesti pääsi. Mitään intervallisarjoja ei vielä oikein voinut ottaa, kun pyöräilyn lajivoimat olivat niin huonot, että vedot eivät irtoa ja ainakin teho-osat jäisivät varsin lyhyiksi. Tempo 10 km testejä (16-17 min) tein suunnilleen joka toinen viikko. Yhdessä tempokympissä ampiainen lensi 9 km kohdalla kurkkuun ja pisti kitalakeen, onneksi ei turvonnut umpeen. Yskimisestä ja köhimisestä huolimatta ampiainen ei tullut suusta ulos ja luulin nielaisseeni sen. Neljä päivää myöhemmin rupesi jäätelöä syödessä yskittämään ja vesi valumaan silmistä ja kas kummaa, sama ampiainen tuli kurkusta nenäontelon kautta suuhun ja oli vielä ihan ehjä. On se pyöräily kyllä hieno laji, etenkin Kainuussa, lentävien paskiaisten paratiisissa.

Vauhtipuoli oli varsin ankea 15 vuoden takaiseen verrattuna, mutta toisaalta lenkkien keskinopeudet olivat ihan OK, 30-32 km/h, täysin riippumatta lenkin pituudesta. Keskinopeuteen vaikutti ainoastaan sää ja taustarasituksen määrä. Punttitreenin lopetin keväällä kokonaan. Punttitreeni olisi ollut hyvää harjoitusta pyöräilyn vauhtipuolta ajatellen, mutta se olisi vienyt loputkin tehot lajiharjoittelulta, joten parempi rakentaa nyt lajinomaista voimaa, kuin yleisvoimaa. Itseasiassa kesän nopein tempokymppi oli se ensimmäinen jo toukokuussa, johtuen juuri jalkojen paremmasta voimatasosta. Tuplatriathlonissa ei kuitenkaan pelkkä tempokympin vauhti ratkaise, joten parempi kehittää pyöräilyä kokonaisvaltaisesti, kuin satsata pelkkään vauhtiin.

Kesäkuusta lähtien muutin pyöräilytreeniä siten, että kovatehoisia vetoharjoituksia tuli mukaan, esim. 10 x 1 min + 10 x 30 sek täysillä ja myös pitkiä lenkkejä 120 – 150 – 202 – 285 km. Juoksuun en paljon panostanut ja juoksu tuntui kulkevan vähäisistä määristä huolimatta jopa yllättävän hyvin. Rankkojen pyöräilylenkkienkin jälkeen 4.50-5.00/km juoksuvauhti tuntui vielä melko helpolta. Uintimäärät olin nostanut noin 10 km/vko tasolle ja mukana oli myös kovatehoisia treenejä.

Oltiin poikani Sampon kanssa menossa Porkkalan swimrun-kisaan heinäkuun loppupuolella ja ajattelin, että en ainakaan tule olemaan heikompi lenkki uintiosuudella. Sampolla sattui toukokuussa armeijassa polvikierukan repeämä, jonka takia Porkkalan kisa typistyi meidän osalta lyhempään matkaan, mutta kyllä me se suoritettiin varsin vauhdikkaasti, Sampon hyvin vähäisistä juoksuharjoitteluista huolimatta.

Porkkalan kisan jälkeen vietettiin viikko Unkarissa ja Slovakiassa mm. Tatravuoristossa vaeltelemassa ja Porkkalan kisaa ennen viikko Öky-veneellämme Saimalla, jossa myös treenattiin swimrunia kalliosaarilla Savonlinnasta etelään, Kongonsaaren molemmissa päädyissä. Ihan loistava alue swimrunnaukseen. Huvittavinta oli se, että myös Bordelcollieni Pontso otti osaa swimrun-treeneihin. Sen minkä koira uintiosuuksilla jäi meille, se juoksi aina saarissa kiinni. Hurtalla on ikää jo 10 vuotta, mutta meillä onkin samat geenit.

Kun kolmen viikon kesäloma vielä päättyi Enontekiön tunturisuunnistukseen Outin parina, niin eipä siinä paljon polkupyörään koskettu. 3.8. heti Slovakian reissun jälkeen tein kuitenkin kesän rankimman pyöräilytreenin: Saimaan ympäriajon Imatra-Puumala-Mikkeli-Lappeenranta-Imatra -reittiä 285 km ja siihen päälle 13,3 km juoksua. Pyöränä oli Ville Alopaeuksen hiilikuiturunkoinen Felt B12 aika-ajopyörä ja tietenkin ensimmäinen lenkki sillä pyörällä. Yritin kyllä edellisenä iltana vähän säätää ajoasentoa minulle sopivaksi, mutta jäi sitä säädettävää vielä tekemättäkin. Loppumatkasta niska oli niin jumissa, että kaikki ohi ajaneet autot näkyivät kahtena ja tiekin levisi edessä kahteen haaran. Kaiken lisäksi unohdin ottaa rahaa tuolle lenkille, joten pyörän pikkulaukusta löytyneillä kahdella eurolla piti pärjätä. Onneksi mukana oli monta energiapatukkaa, yksi banaani ja neljä pulloa juotavaa. Ville, viimeinen partiopoika, oli antanut minulle polkupyörän lainaan tuplatriathlonprojektiini, kun oman pyöräni vaihteita en vaan saanut kuntoon, vaikka lopulta tuli vaihdettua ketjut, rataspakka, vaihdevivut ja takavaihtaja. Viimeinen osa, eli takavaihtajan vaihto sentään auttoi tilannetta, mutta mistään aikaisemmasta yrityksestä ei ollut mitään hyötyä. Ajattelin, että ammattipyöränkorjaajat voivat olla näköjään yhtä surkeita pyörän korjaajia kuin maailman surkein pyörän korjaaja Tero Hyppölä.

Olin jo aika lähellä investoida uuden pyörän hankintaan, mutta kun on mahdollista, että kisan jälkeen pyöräni on taas 12 vuotta varastossa, niin en millään viitsisi laittaa tuhansia euroja rahaa uuteen pyörään, yhden kilpailun takia. Kisaan ilmoittautumisen tein kesäkuun lopussa. Varmaankin suurin syy positiiviseen päätökseen oli se, että juoksu tuntui suorastaan käsittämättömän helpolta, vaikka treenasin vain noin 30-50 km/viikko. Kesälomareissun ja välillä sateisten säidenkin takia jäin kesän pyöräilytavoitteesta siten, että ennen kilpailua alla oli 3630 km, joka oli kuitenkin melkein 1000 km enemmän kuin ennen Raaseporin kisaa.

Sen investoinnin tein, että hankin Villen pyörään Espoosta, Velotec:istä PHZ T50 hiilikuitukiekkosetin. Erittäin kevyet kiekot, jotka sopivat hyvin tuolle Liettuan ”korttelireitille”. Minun ”Campagnolo 9 v” Giantiin en edes saa takakiekkoa laitettua, mutta Sampon pyörään ne menevät jatkossa. Sampon pyörää en voinut ottaa itselleni, koska olemme niin eripituisia.

Nyt pääsin myös hyvin testaamaan pyörien ja vanteiden vaikutusta nopeuteen. Ihan samaan lopputulokseen tulin, kuin 90-luvulla, eli pyörällä on hyvin vähän vaikutusta nopeuteen, ainoastaan vanteet ja ajoasento vaikuttavat. Oma 16 vuotta vanha, alumiinirunkoinen maantiepyörä on ihan kilpailukykyinen hiilikuiturunkoisiin aika-ajopyöriin nähden. Kilpa- ja harjoitusvanteilla erot olivat 20 sek/10 km luokkaa, eli noin 12 minuuttia 360 kilometrillä. Villen Felt oli kyllä kahdessa asiassa huomattavan hyvä omaan pyörääni verrattuna. Ensinnäkin vaihteet toimivat kuin unelma ja toiseksi selkä ei kipeytynyt ollenkaan, vaikka matka olisi ollut miten pitkä. Selän kipeytyminen omalla pyörälläni johtuu todennäköisesti siitä, että tanko on noin 4-5 cm liian kaukana. Villen pyörässä vaijerit tulevat vähän syliin, mutta polvien kolahtelu ajoittain vaijereihin on pieni harmi verrattuna siihen, että selkä kipeytyy jo 100 km matkalla.

Ultratriathlonissa pyörän ja vanteiden vaihto on sallittua kesken kilpailua, joten otin varmuuden vuoksi kaksi pyörää mukaan matkaan ja kolme ylimääräistä vannettakin. Tosin kisassa huoltoautot eivät olleet sallittuja, eikä ulkopuolinen apukaan muualla kuin huoltopisteellä. 4,9 km kierrokselta on selvittävä huoltopisteelle, joten myös CO2-patruuna ja varatuubi olivat matkassa. Vaihtotuubilla en kyllä huoltopistettä kauemmaksi olisi ajanut, koska liimaamaton tuubi ei tuolla reitillä olisi välttämättä kestänyt kauaa vanteella. Oli kyllä ehdottoman hyvä, ettei huoltoautoja sallittu, kun reitti meni noin 2 km matkalta pyörätietä, eikä sinne olisi enää autoja sekaan toivottu. Villen aerodynaamiseen Feltiin en millään saanut kiinnitettyä ostamiani lamppuja jotka olivat pimeällä pakolliset. Lopulta sain eteen yhden halpismallin lampun kiinni ja taakse ihan sopivan vilkkuvalon satulanaluskoteloon roikkumaan. Paremmat valot laitoin omaan pyörääni ja ajattelin, että ajan sillä sitten pimeän osuuden, joka on minulle toivottavasti vain noin 60-80 km.

Oman pyörän pomppivien vaihteiden lisäksi minulla oli kesän aikana toinenkin ongelma. Nivustaipeisiin tuli ihottumaa johtuen siitä, kun pitkillä pyörälenkeillä iho hikoilee tuntikausia säämiskää vasten ja vähän vielä hiertää siinä samalla. Kokeilin ensin toista kuukautta hydrokortisonia, ei auttanut, sitten pari viikkoa Fucidin voidetta, ei auttanut ja sitten pari viikkoa Daktacort voidetta, ei auttanut. Menomatkalta ostettiin Tallinnasta kaupasta ihan tavallista vauvan vaippa-alueelle tarkoitettua sinkkivoidetta ja sillä tuo ihottumani lähti kuin Töölöstä. Laitoin voiteen päälle myös talkkijauhetta, jotta olisi ollut vähän kuivempi pinnaltaan.

Kesäloman jälkeen kisaan oli enää kolme viikkoa aikaa. Uintikuntoni oli vähän rapistunut, joten satsasin siihen pari viikkoa vähän enemmän. Uin 17 km/vko, sisältäen pitkiä järviuinteja, max. 8 km ja muutaman kovatehoisen halliuinnin. Uintikuntoni parani jopa yllättävän paljon kahdessa viikossa. 10 vuotta kateissa ollut uinnin vauhtikestävyyskin alkoi löytyä takaisin. Tarkoittaen sitä, että jos uin vaikka altaassa 10 x 100 m sarjan, niin vauhti pysyi samana alusta loppuun, vaikka vääntäisin lähes täysillä, ja sen jälkeenkin jaksoin vielä jatkaa kilometritolkulla uintia ihan OK vauhdilla.

Viimeisten viikkojen treenaaminen oli tapojeni mukaan varsin rohkeaa, ja keventelyt jätin vasta viimeiselle viidelle päivälle. Vielä kisaa edeltävänä viikonloppuna tein ihan täysvauhtisen sprinttitriathlonin Suomussalmen Rastin harjoituskisassa, tosin juoksun lopussa vähän säästelin, koska tuo 5 km juostiin asfaltilla. Sen verran tukkoon jalat kuitenkin menivät tuosta kisasta, että oikean jalkapöydän/nilkan tuttu vamma alkoi seuraavan päivän juoksulenkillä vihloa. Ajattelin jo, että meninkö pilaamaan koko projektin juuri viikkoa ennen starttia. Tuossa harjoituskisassa uinti ja juoksu kulkivat varsin hyvin, mutta pyöräilyssä harjoitusrasitus painoi selvästi.

Kilpailureissulle

Halvin ja helpoin tapa oli mennä Tallinnan kautta omalla autolla, niin ei tarvinnut enää ruveta ”viimeisen kisani” takia hankkimaan pyöränkuljetuslaukkuja. Järjestäjät olivat tosin niin avuliaita, että ilmaiseksi haettiin ja vietiin takaisin kaikki kilpailijat Riikan ja Vilnan lentokentille, joten lentämällä meneminenkin tuohon kisaan on ihan kätevää. Ajomatkaa meille tuli 1100 km/suunta, josta siis puolet Suomen puolella. Outi niin rakasti Latviassa autoilua, että minun ei tarvinnut ajaa koko matkaa. Noista kolmesta maasta Virossa on varsin kohtuullinen ajokulttuuri, mutta Latviassa ja Liettuassa näkee ihan käsittämätöntä meininkiä.

Menomatkalla yövyimme Latviassa ja tulomatkalla Tallinnassa. Joka kilke piti roudata hotellihuoneeseen, jopa hotellin respassakin sitä suositeltiin. Jo Interrail ajoilta v. 1987 tulin tunnetuksi lauseesta kovat jätkät eivät ota vakuutuksia, eikä matkashekkejä, silloin rahani nyysittiin junassa, Jugoslavian ja Kreikan rajamailla. IUTA:n määräysten mukaan meidän piti allekirjoittaa paperi, jossa vakuutamme, että meillä on vakuutus, joka korvaa toisenkin osapuolen vahingot, jos ajamme esim. kolarin pyöräilyosuudella. Kysyin vakuutuksia neljästä vakuutusyhtiöstä, eikä yhdenkään yhtiön koti- tai matkatavaravakuutus olisi korvannut edes omaa pyörääni kilpailutilanteessa.

Kilpailupaikalle saavuttiin torstaina aamupäivällä. Kävin kiertämässä neljä kierrosta pyörälenkkiä ja uin kilometrin hotellin altaassa. Perjantaina kävin vielä uimassa paikallisessa uimahallissa 1,5 km kevyttä, loppupäivä ja koko ilta meni kisaohjelman mukaisessa pakollisessa aikataulussa, kuten illan avajaisjuhlassa. Kisan uintipaikalla ei ollut lupaa harjoitella, oli kuulemma vesi niin likaista): Yhteensä tuli käveltyä asfaltilla noin 7 km, joka ei välttämättä ole ihan parasta valmistautumista seuraavana aamuna alkavaan kilpailuun, mutta oli se sentään sama kaikille ja toisaalta järjestäjät olivat tehneet paljon työtä mm. avajaisten ja avajaismarssin eteen, joten niitä tilaisuuksia oli syytä kunnioittaa läsnäololla ja liettuankielisten puheiden kuuntelulla.

Päivällä käytiin vielä pakollisissa verikokeissakin, joissa tutkittiin hematokriittiarvot. Luultavasti noilla testeillä yritettiin katsoa, että kaikki ovat riittävän terveitä tuollaiseen rääkkiin. Sairaala vaikutti tosi kolkolta paikalta ja ajattelin, että tuossa kisassa ei ainakaan kannata murtaa luita. Uimahallikin oli niin karu paikka, että sielustani valui muutama kyynel DDR:n muistoa kunnioittaen. Kisapaikan hotelli ja huoneet olivat ihan luksustasoa ja sijainti erittäin sopiva. Myös järjestäjät olivat todella avuliaita ja ystävällisiä. Jokaiselle urheilijalle oli järjestäjien puolesta oman huoltoteami. Meilläkin oli kolme tyttöä auttamassa Outia. Tytöille piti kylläkin ensin kertoa missä järjestyksessä triathlonin lajit suoritetaan, mutta pääasia huollossa on, että ollaan skarppina ja valmiita mihin tahansa pikaiseen pyyntöön. Outihan minut käytännössä huolsi, mutta tytöt pitivät sitten huolta Outin huoltamisesta ja olivat hyvää juttuseuraa noin vuorokauden mittaiseen urakkaan.

Kisaorganisaatiossa oli ehkä parisataa henkeä apuna, mutta varsinaisen työn organisoinnissa ja urheilijoiden ohjauksessa teki vain pari henkilöä, jotka valvoivat melkeinpä perjantaista sunnuntai-iltaan asti. Huoltoalue rakennettiin ja reitit aidattiin vasta kisaa edeltävänä yönä ja aitoja + nauhoituksia oli kilometreittäin. Kilpailu käytiin kaupungin keskustassa 475 m uintikierroksilla, 4,9 km pyöräilykierroksilla ja 1,69 km juoksukierroksilla. Vähän oli etelän meininkiä mm. siinä, että aikataulut muuttuivat melkein joka asiassa, eikä aina oikein tiedetty mikä aikataulu on nyt se lopullinen. Kaiken kaikkiaan jäi kuitenkin erittäin hyvä kuva järjestelyistä ja nimenomaan me kilpailijat oltiin järjestäjille ja koko kaupungille asiakkaita, joita pyrittiin palvelemaan mahdollisimman hyvin. Toisin kuin esim. aikoinaan Nizzan MM-kisoissa, joissa kohtelu oli tylyä heti lentokentältä alkaen. Toisaalta kyllä tuolla Panevezysissäkin kaiken näköistä hiihtäjää näkyy katukuvassa. Yksikin ukkeli keräili roskiksesta tupakan tumppeja ja laittoi ne suuhunsa. Oli varmaan hygieniapassikoulutus vielä kesken. Ravintolassa tilattiin alkusalaatit ja pääruuat. Tarjoilija toi meille pääruuat ensin ja kysyttiin, että tuleeko se salaatti myös. Tarjoilija vaan totesi, että kokki teki tässä järjestyksessä. Ruuat oli kuitenkin hyviä ja halpoja, eikä laskutuksessa harrastettu mitään kusetuskertoimia. Kuukautta aikaisemmin yhdessä Budapestin ravintolassa kusetuskertoimemme oli ollut 20%.

Kilpailu käyntiin

Edellisillan pastapartyn skippasin, koska se oli mielestäni liian myöhään ja olin jo klo 15.00 lähtien ollut pelkän nesteravinnon varassa. Ihan vaan sen takia, että ei tarvitsisi käydä phazkalla ainakaan vielä pyöräilyosuudella. Yön nukuin yllättävän huonosti, vaikka usein olen pystynyt nujertamaan kilpailujännityksen. Ehkä siinä pyöri mielessä niin monta asiaa, jota voivat mennä kisassa pilalle, esim. en edes koskaan ollut käyttänyt CO2-patruunaa renkaan täyttöön ja myös jalkapöydän vihlova kipu voisi iskeä millä askeleella tahansa juoksuosuudella. Uintiosuus ei minua pelottanut. Ainostaan vähän kyrsi, että uitiin sellaisessa likavesilammikossa, vaikka parin kilometrin päässä olisi ollut puhtaampi ja suurempi avovesiuintipaikka. Aamulla Outi lähti järjestäjien kyydillä T2 huoltoalueelle mukanaan kaikki ruuat ja välineet varapyörää ja vanteita myöten. Norjan huoltaja jo siinä vaiheessa kiehahti järjestäjille, että jos kuljetus on sovittu lähteväksi klo. 7.30, niin Norjassa se tarkoittaa 7.30, eikä 7.40. Huoltajilla oli kiire virittää kaikki valmiiksi T2 huoltoalueelle ja ehtiä sieltä vielä takaisin 1,5 km päähän klo 9.00 tapahtuvaan uinnin lähtöön auttamaan mm. märkäpuvun laitossa ja ihon rasvauksessa. Minä talutin pyörän hotellilta uinnin lähtöön vajaan kilometrin päähän ja huoltoteamini tyttö kantoi varustekassini. Aamulla join pari kuppia kahvia ja 5 dl melko vahvaa suolalla maustettua maltoa. Mitään kiinteää en syönyt.

Uintireitin pituus piti olla 475 m ja sitä kierrettiin 16 kierrosta. Outin kanssa oli sovittu, että otan suolalla maustettua maltojuomaa 5, 9 ja 13 kierroksen kohdalla. Raaseporin kisassa olin juonut liian vähän uintiosuudella, ja se kostautui pyöräilyosuuden alkutuntien nestehukkana, jota oli vaikea paikata siinä helteessä.

Yritin vielä ennen lähtöä virittää laastaria niskaan estämään hiertymistä, mutta niskakarvat ja paikoittain vaseliininen iho estivät laastarin pysymisen, joten lisäsin vaan vaseliinia ja toivoin, että niska kestää pahemmin hiertymättä sen pari tuntia. Märkäpukuun olen ommellut niskan kohdalle erillisen neopreeniläpän, joka estää tarran osumisen ihoa vasten. Kun puin vaihtoalueen teltassa märkäpukua päälle, niin sanoin vieressä istuvalle ruotsalaiselle kilpailijalle, että tavoitteeni on 22,5 h. Ruotsalainen vähän ihmetteli, että onpas kova ja tarkka tavoite henkilölle, joka ei ole aikaisemmin paljon näitä ultratriathlonkisoja kierrellyt.

Uintilammen sorsat olivat ryhmittyneet siististi lammen toiseen päähän, kun kilpailijat menivät veteen verryttelemään. Kovin pitkiä alkuverryttelyjä ei noin pitkällä matkalla tarvita, kun alkuvauhdin ei tarvitse olla mitenkään kova. Kilpailijoitakin oli niin vähän, 26 miestä ja 6 naista, että ei tarvinnut taistella elintilasta uinnin startissa. Pääasia, että uimalasit pysyisivät päässä, eivätkä vuotasi koko uinnin aikana. Myöskään tuota likaista vettä ei saisi juoda, jotta maha ei menisi kisan aikana sen takia sekaisin.

Uinnin startissa viime vuoden maailmanmestari, Sveitsin Roland Scheurer tuli viereeni. Sanoin hänelle, että uintiaikani tulee olemaan noin 2.05. Hän ehdotti vuorovetoa, niin kumpikin hyötyy peesauksesta. Veden lämpötila oli noin 23 C. Vähän liian lämmintä, mutta kyllä siinä vielä pärjää. Uintiosuus sujuin kaikin puolin hyvin, paitsi se Rolandin puhe vuorovedosta oli kyllä potaskaa. Hän ui 13 kierrosta ihan minun varpaissa kiinni, niin että tökki varpaita ja jalkapohjia ainakin 100 kertaa. Välillä jopa pelkäsin, että saan jalkapohjaan krampin kun ne tökkäykset aina vähän säpsäytti, vaikka tiesinkin niitä tulevan. 13 kierroksen jälkeen sanoin hänelle huoltopöydällä, että alahan jätkä lähteä uimaan minua ennen. Jäin vielä vähäksi aikaa odottamaan, etten ohittaisi häntä uudelleen.

Noin lyhyellä kierroksella ohitettavia oli koko ajan, mutta ei ne mitenkään pahasti haitanneet. Itseasiassa olin jopa vähän yllättynyt siitä, kuinka huonotasoisia uimareita ultramatkoilla oli mukana. Kilpailun kakkonen Latvian Renatas Orlovas ui yli tunnin hitaammin kuin minä ja Roland. Roland kyllä pyysi anteeksi vaihtoteltassa, että tökki koko ajan varpaitani. Mutta ei se ihan vahingolta vaikuttanut, jos 100 kertaa tekee saman virheen. Ei hän sitä tehnyt minua ärsyttääkseen, vaan hän yritti uida niin lähellä, että ei tarvitsisi kääntöpoijuja katsella, vaan voisi ottaa suunnan pelkästään minun kuplista. Näkyvyyttä kun tuossa vedessä ei ollut.

Uintiaikani oli 2.11.21. Kisan jälkeen kaikki valittivat 10-20 min liian pitkiä uintiaikoja ja erään kilpailijan GPS näytti uintimatkaksi 8240 m, eli 620 metriä liikaa. Minun aikani perusteella liikaa oli noin 400 metriä. Jos jossakin, niin uinnissa tunnen oman vauhtini melko lailla sekunnin tarkasti. Pientä kierrosta, pienessä lammessa uitaessa oli se hyöty, että suunnistaminen oli varsin helppoa, kun koko ajan piti suunnilleen samaa etäisyyttä rantaan. Kääntöpoijutkin olivat sopivan pehmeitä, joten niihin sai ihan vapaasti kolauttaa kädellä, eikä aallokkokaan haitannut, kuten isommissa vesissä.

Pyöräilyosuus koostui noin 1,5 km siirtymästä ja sen jälkeen yksi kierros 4,9 km kisareittiä, joka päättyi chippimattoon ja tuosta eteenpäin vielä 72 täyttä kierrosta. Käytännössä siis 73 täyttä kierrosta. Reitti oli teiden osalta suljettu liikenteeltä ja puiston noin 2 km pitkä pyörätieosuuskin oli suljettu. Huoltosuoralla oli kolme autokaistaa kokonaan pyöräilijöiden käytössä, joten huoltoalue pelasi tosi hyvin. Tosin kyllä siellä puistossa aina joskus joku käveli tai talutti koiraa, joten kannatti katsella eteenpäin. Yhden elävän käärmeenkin näin pyöräilyreitillä, ihan asfaltin laidassa. Pyöräilyreitin keskellä oli kisakeskus, jossa oli iltaohjelmaa pitkälle yöhön asti mm. bändejä soittamassa. Väkeä oli sadoittain tai jopa tuhansittain paikalla. Jokaisessa radan ylityskohdassa oli valvoja, mutta siitä huolimatta joudun kaksi kertaa jarruttamaan ja huutamaan eteen hypänneelle katsojalle. Viina virtasi yleisön joukossa kuin urheilujuomat meidän suonissa. Huoltoteamit ja järjestäjät olivat kylläkin selvin päin. Dokuttelusta huolimatta yleisö käyttäytyi varsin asiallisesti ja kannusti raivokkaasti kaikkia kilpailijoita. Jopa juoksuosuudella aamuyön pimeinä tunteina kannustusta riitti reitin varrella, huonolla englanninkielen taidolla, mutta täydellä sydämellä, go, go, go, lets go, lets go.

Pyöräilyreitti oli tieosuudella noin 1 km matkalta varsin huonoasfalttinen ja 200 km eteenpäin perse ja kyynärpäät olivat melko hellinä ja vanteet koetuksella. Sen sijaan puiston pyörätieosuus oli ihan loistava. Hienoja mutkia, sopivan pieniä mäkiä ja hyvät asfaltit. Muutamassa kohdassa vähän irtokiveä, mutta minulle ei rengasrikkoja tai muutakaan murhetta tullut. Sen sijaan esim. naisten sarjan kolmoselta meni kaksi rengasta. Reitillä oli 2 kpl 90 asteen mutkia. Toiseen tultaessa oli kova vastatuuli, jopa 7 m/s, joten siihen ei tarvinnut erikseen jarrutella, riitti kun lopetti polkemisen. Toinen oli puolestaan alamäen alla, myötätuulikohdassa ja pyörätiellä, joten siihen piti jarruttaa tosi rankasti. Onneksi oli kuivaa, niin uskalsi ajaa vähän kovempaa tuohon mutkaan. Itseasiassa olin ihan tyytyväinen, että selvitin tuon mutkan ihan yhtä vauhdikkaasti kuin muutkin kovemmat pyöräilijät ja minua varovaisempiakin ajajia oli useita.

Pyöräilyosuudella oli nähtävissä, että porukat ajoivat suorastaan älytöntä vauhtia ensimmäiset 150 – 200 km. Itse yritin ylläpitää suunnilleen samaa, noin 31 km/h nopeutta alusta loppuun. Iltapäivällä vauhtini vähän hiljeni, kun tuuli oli voimakkainta, mutta illalla vauhti taas palasi takaisin, kun tuuli tyyntyi. Yhdet custoot heitin reitin varteen, mutta isommalla hädällä kävin vasta juoksuosuudella. Eväänä pyöräilyosuudella oli n. 15 tilavuus-% maltoa ja Biokia-mustikkamehua, sekä välillä myös pelkkää vettä. Muutaman patukan ja pari puolikasta banaania myös söin, mutta maha ei ollut oikein ottavalla tuulella tuossa helteessä. Kova tuuli kyllä viilensi oloa, vaikka hidastikin vauhtia. Suolaa oli sekä maltojuomassa, että mustikkamehussa, samoin poretabletteina magnesiumia, monivitamiinia ja C-vitamiinia.

Ajoasennon olin nostanut niin ylös kuin tangon säätövara salli, johtuen siitä Saimaan kierron niskajumista. Nyt ajoasento oli varsin mukava. Keskivauhdit noilla matkoilla ovat kuitenkin niin alhaiset, että parempi kärsiä muutama minuutti aerodynamiikassa, kuin tulla umpijumissa toiseen vaihtoon. Pyöräilyyn ja juoksuun vaihdetaan myös ihan omat vaatteet. Sen pari minuuttia, jonka vaihdossa häviää, voittaa mukavuudessa moninkertaisena takaisin. Tosin molempien jalkojen isovarpaat minulla kipeytyi ja olivat juoksun alussa hyvin kipeät. Kipu kyllä hävisi juoksun edetessä. Pyöräilyaikani oli 11.51.55. Tavoite oli 12 h, joten voin olla tuohon aikaan ihan tyytyväinen, ajettuihin treenikilometreihin nähden.

Ennen kisaa sanoin saksalaiselle Katrin Burowlle (naisten 3.), että meillä Pohjois-Suomessa kesä on niin lyhyt, etten ole ehtinyt pyöräilemään kuin 3600 km tänä vuonna. Hän totesi, että hän polki viimeisen neljän viikon aikana 2400 km ja treenasi 32 tuntia viikossa Kanarialla. Joten on niitä vielä minuakin rohkeampia kilpailuun lähestyjiä.

Etenkin pyöräilyn kestävyyteni oli yllättävän hyvä, kun vauhti ei loppua kohden hyytynyt, kuten hyvin monella muulla kävi. Kärkinaisetkin painelivat minusta ohi alkumatkasta ja miesten kisan kakkonen Renatas paineli minusta ohi kuin raketti. Hän olikin pyöräilyosuuden nopein ja otti sen tunnin minua kiinni, jonka uinnissa hävisi. Lähdettiin yhtä aikaa juoksuosuudelle. Roland oli jo puoli tuntia juossut, kun me tultiin vaihtoon. Pyörää en sitten pimeälle vaihtanut, koska omassa pyörässäni oli Lanzarote Ironmanilla v. 2001 rikkoutunut ja kuntoon liimattu takavanne ja ajattelin, että en ota sitä riskiä, että se hajoaa kisassa ja joudun sen takia keskeyttämään. Himmeällä lampulla siis mentiin pyöräilyn pimeä osuus, joka minun osalta kesti noin 2,5 tuntia. Se mikä pyöräilyosuudella oli hienoa, koko lajinkin kannalta, oli se, että kukaan ei roikkunut peesissä eikä edes yrittänyt kikkailla peesirajojen kanssa. Peesiraja oli 10 metriä ja sitä valvottiin, mutta porukka oli tosi rehtiä ja ilman valvontaakin jokainen oli tullut tekemään omaa suoritustaan, ilman mitään sääntöjen rajojen venyttämistä, kuten monesti täyden- ja puolimatkan triathlonkisoissa näkyy. Sekin toki vaikutti peesaamattomuuteen, että meitä oli kuitenkin aika vähän tuolla 4,9 km kierroksella ja pyöräilyvauhdit monen tasoisia. Pyöräilyosuudella vaihdoin muutamia sanoja ohitustilanteissa mm. norjalaisen, ruotsalaisen ja yhden ranskalaisen kanssa, muitakin yleensä morjestin kädellä. Henki kilpailijoiden välillä oli tosi kannustava, samaan kuseen kun oltiin itsemme laitettu.

Juoksuosuudelle otin Garmin GPS-kellon mukaan, jotta näkisin tarkat kilometrivauhdit. Juoksu lähti hyvin liikkeelle ja alussa kilometrivauhdit olivat 5 min/km luokkaa. Ajattelin, että jos 5 min/km tuntuu näin helpolta, niin juoksuosuus menee alle 8 tuntiin, joka oli tavoitteeni. Paha ongelma oli kun noin 1 km kohdalla oikean jalkapöydän vamma vihlaisi ikävästi. Löysäsin nauhat niin löysälle kuin pystyi ja jatkoin sillä ajatuksella, että taisi kuitenkin tulla ultraduathlon. Ei se jalka voi kestää loppuun asti, jos jo nyt vihloo. Juoksuosuudella ei päässyt missään vaiheessa juoksemaan pehmeää alustaa, joka olisi minun jaloille ollut nyt ehdottoman tarpeellista. Onneksi se vihlaisu jäi siihen ensimmäiseen. Ehkä lihaksiston verenkierto rentoutti paikkoja ja tuo pyöräilyn jälkeinen pohkeiden jumi pikku hiljaa aukeni ja muuttui jalan kannalta turvallisemmaksi iskurasitukseksi.

Ensimmäinen 10 km meni 52.30, eikä vauhti vielä tuntunut pahaltakaan. Sen jälkeen vauhdit alkoivat tasaisesti hyytymään ja jo 18 km kohdalla vauhtini oli noin 6 min/km. Mikä huvittavinta, niin ihan sama ilmiö oli melkein kaikilla kilpailijoilla. Sitä mukaa kun uutta väkeä tuli juoksureitille, niin ne menivät minusta lentämällä ohitse ja 10-20 km päästä kaikki raahustivat yhtä matalalla askeleella ja tuskaisella tahdilla. Varsinaisesti tuplatriathlonin juoksuosuus ei paljon hengästytä, eikä ota hapenottokykyyn, mutta lihakset on pyöräilyssä ajettu melko tyhjiin. Juoksun alussa kropassa on vielä jotain energiaa juoksulihaksissa jäljellä. Ne energiat on kuitenkin parissa tunnissa käytetty ja sen jälkeen meno on yhtä lennokasta kuin 24 h juoksussa 18 tunnin kohdalla, eli ihan kauheaa. Hitain kilometri meni 6.29 ja pääosin ne vaikeimmatkin kilometrit pysyivät noin 6.15 vauhdissa. Se sama ruotsalainen kyseli juoksuosuudella, että paljonko tulee loppuaikani olemaan. Sanoin että juuri sen 22,5 tuntia, johon molemmat vähän naurettiin, vaikka ei se nappiin mennyt arvaukseni mikään yllätys minulle ollut.

Loppua kohdenkaan en saanut minkäänlaista rutistusta aikaan, vaikka kilpailun kakkonen oli vain noin 10 min päässä. Renatas juoksi ihan omaa vauhtia muihin nähden, mutta hän käveli välillä ja kävi välillä huoltopaikalla lepäämässä ja hieronnassa. Ajattelin, että tuollainen koheltaminen kyllä kostautuu vielä, mutta juoksumatka on lyhyt esim. 24 h juoksuun nähden ja hänen epätasainen vauhdinjako kesti hienosti loppuun asti, jolloin minun oli tyytyminen kolmanteen sijaan, johon tosin olin jo etukäteen ajatellen hyvin tyytyväinen. MM-mitali ja SE:n parantaminen kahdella tunnilla oli tavoite ja ne kumpikin toteutuivat, joten enempää en voi itseltäni pyytää, enkä vaatia. 43-vuotias voittaja oli ihan omilla tuntilukemilla ajallaan 21.19.47 ja 33-vuotias kakkonenkin oli hopeansa ansainnut, vajaan 13 minuutin erolla minuun. Loppuaikani oli 22.27.02 ja juoksuosuuden ajaksi virallinen tulosluettelo kertoo 8.20.29. Tuossa ajassa on mukana myös toinen vaihto, joten ei se juoksu ihan noin hidasta ollut.

Minulle tulee tänä vuonna itsenäisyyspäivänä mittariin 50 vuotta, joten olen tosi tyytyväinen, että vielä tässä iässä pystyin ottamaan yleisen sarjan MM-mitalin lajissa, jossa optimi-ikä on kuitenkin noin 40 vuotta. MM-mitalin ja koko kestävyysurheilu-urani myötä Sauli voisi vaikka vähän jelpata noissa 50-vuotisjuhlieni järjestelyissä.

Lopuksi vielä kiitokset Outille tämän kisan ja kaikkien muidenkin kisojen huoltamisesta sekä Villelle pyörän lainaamisesta. Voi olla, että minun osaltani se oli sitten siinä. Tuota tulostani olisi kyllä mahdollista vielä parantaa, mutta se vaatisi ihan erilaiset pyöräilymäärät, joka taas meikäläisen luonteella ei onnistu Suomessa asuen. Jos jälkiviisaana pitäisi miettiä yksi harjoitus, joka jäi tekemättä, niin se olisi voinut olla sellainen, jossa pyöräillään 150-200 km kisavauhtia, sisältäen vaikka 40 x 1 min täysillä, vähän vaillinaisella ravinnolla. Siihen päälle juoksua ensin 20 km 5.30/km vauhtia ja sitten vielä 10 km 5.00/km vauhtia. Tuolloin olisi päässyt siihen fiilikseen joka kilpailun juoksuosuudella tulee vääjäämättä vastaan, kun pitäisi jaksaa juosta kovempaa, vaikka lihakset ovat jo täysin tyhjät.

Kilpailun jälkeen jalat ovat olleet suorastaan käsittämättömän terveet verrattuna ultrajuoksujen jälkeiseen tilanteeseen. Voi olla, että tuplatriathlonista palautuu juoksun osalta jopa nopeammin kuin täyden matkan triathlonista. Juoksu on tulpalla sellaista matalalentoista raahustamista, että jalkojen iskurasitus jää paljon pienemäksi kuin täydellä matkalla, jolloin juoksuvauhtini oli parhaimmillaan melkein 4 min/km. Tuplamatkalta palautumisessa pyöräily on se laji, joka vaatii pisimmän toipumisajan, ehkä noin 3-4 viikkoa.

TERO HYPPÖLÄ

Viralliset lopputulokset: IUTA_double_ironman_WC_2016_results

(kuvat vsfoto.lt, ellei toisin mainittu)