Hypätään pari vuotta eteenpäin, jolloin olin nöyrempi vahingoittuneista varpaankynsistä ja lyhyemmästä askeleesta kärsien. Vasta kun 100 km oli juostu, Seppo kysyi saman kysymyksen: Juostaanko yhdessä Spartaan? Ja yhtänopea vastaus tälläkin kertaa, mutta nyt sanoin: Kyllä, juostaan yhdessä Spartaan. Olimme siinäkin vaiheessa kuudentena ja seitsemäntenä. Sepon täytyi varmistaa, että ymmärsinkö kysymyksen. Vastasin, että tasapeli. Homma sovittu.

Kahden vuoden aikana, kun hän oli alunperin kysynyt asiaa, olen kertonut tarinaa lukuisia kertoja eri ihmisille. Kadutti, etten ensimmäisellä kerralla suostunut tarjoukseen. En ollut kovin reilu, mutta kun siinä vaiheessa oli kulunut jo noin 24 tuntia, ei ajattele enää urheilu- vaan vain kilpailuhenkisesti.

Hän oli kohta seitsemänneltä sijalta kuudennelle, ja pian me olimme kuudes, viides ja sitten neljäs. Kun ohitimme uupuneita juoksijoita, tajusimme kuinka paljon tämä kahden miehen tiimi merkitsi meille kummallekin. Kun huoltopisteillä ihmiset sanoivat meille, että olette viides ja kuudes, niin vastasimme, että me olemme viides.

Kun juoksu edistyi, keskustelimme tavoitteistamme. Hän halusi rikkoa 29 tuntia, minä taas olla kolmen parhaan joukossa. Sanoin, että voin auttaa sinut alle 29 tunnin. Melko tyynesti hän totesi, että hänen täytyy siinä tapauksessa auttaa minut kolmannelle sijalle.

Useita kertoja sen jälkeen, kun olimme tehneet sopimuksen, Seppo meni edeltä ja ajattelin: Siinä se. En näe häntä enää. Sitten, vähän myöhemmin, hän odotti minua tien laidassa.

Kun olimme vuoren juurella, keskustelimme, mikä olisi paras tapa nousta huipulle, niin totesimme, että kävellen pääsisi yhtä nopeasti kuin juosten ja se uuvuttaisi vähemmän. Kun oli pitkään noustu tietä pitkin, tulimme polkuosuudelle, joka johtaisi huipulle. Huipulle päästyämme Seppo lähti menemään kuin riivattu. Hänellä ei ollut lamppua, joten kadotin hänet pian näköpiiristä.

Polun loppupäässä tavoitin Sepon, joka oli istumassa huopaan kääriytyneenä odottamassa minua. Hän ei ollut laittanut drop bagiinsä lämpimiä vaatteita ja lämpötila oli lähellä nollaa. Hän kertoi juosseensa lujaa pysyäkseen lämpimänä.

Matkan varrella keskustelimme omista Spartathlon-kokemuksistamme ja siitä, miten tänä vuonna tulisimme maaliin. Seppo puhui saapumisesta maaliin käsi kädessä poikansa kanssa. Sanoin, että hänen poikansa voi juosta keskellä ja me kumpikin pitää häntä kädestä. Puhuimme siitä, kuinka me olisimme ensimmäiset veteraaniurheilijat, jotka tulevat kolmen parhaan joukkoon, ja ensimmäiset jotka tulevat tasasijalle kolmen parhaan joukkoon.

Unelmamme tuli toteen, mutta ei aivan niin kuin olimme kuvitelleet. Kun olimme lähestymässä Kuningas Leonidaksen patsasta, näin George Clainos’in ja hänen perheensä. Pyysin heidän poikaansa Alexia mukaan, otin häntä kädestä ja liityin Sepon ja hänen poikansa Harrin matkaan. George sanoi, että meidän täytyy koskea patsasta samalla hetkellä, muuten olisimme kolmas ja neljäs.

Koskimme patsasta samaan aikaan, käännyimme ja halasimme toisiamme ja nuoria kumppaneita. Perinteinen pormestarin onnittelu ja seremoniallinen veden juonti kahden neitosen ojentamana. Sitten pakollinen ambulanssimatka sairaalaan tutkittavaksi.