Andrei Nana, yksi hienoimmista ultrajuoksijoista, kertoo eräästä 100 mailin kisastaan.

(Thank you, Andrei, for letting us publish this story in Finnish!)

Ensimmäiset viisi pitkää ultraa:

3.-4.12.2011 Ancient Oaks 100 Mile
31.12.2011-1.1.2012 Peanut Island 24h
21.-22.1.2012 Long Haul 100 Mile
25.-26.2.2012 LOST 118 Mile
10.-11.3.2012 Graveyard 100 Mile

Graveyard 100 – Running on Vodka!

Viides ultrani (100+ mailia tai 24 tuntia) viimeiseen 3,5 kuukauteen oli Graveyard 100 Mile Run Outer Banks’issa, Pohjois-Carolinassa. Outer Banks on ulkovalli USA:n mantereen ja Atlantin valtameren välillä.

Graveyard 100 Mile route

Kun aiemmat 4 ultrajuoksuani olivat Floridassa, tämä oli Pohjois-Carolinassa, jossa lämpötila oli odotettavasti hyvin alhainen, ainakin omasta näkökulmastani, koska olin muuttanut Miamiin sään takia. Graveyard pelotti minua kylmyyden vuoksi. Vaikka voin hyvin sietää 35 C asteen säätä, kylmä ei kuulu minun mukavuusalueeseeni.

Minulla sattui onnekseni olemaan yksi hämmästyttävimmistä isoisistä, mies jolla oli uskomaton moraali, käsityskyvyn ylittävä päättäväisyys ja tervettä järkeä niin harvinaisella tavalla, että se tuntui yli-inhimilliseltä. Koska vartuin viinitilalla, isoisälläni oli tapana antaa minulle ruokailun yhteydessä lasillinen viiniä, aina siitä lähtien kun olin 2-vuotias. Muistan myös hänen tarinansa selviytymisestä hengissä sodassa, kun häntä oli ammuttu useaan kertaan Siperian kylmissä olosuhteissa. Mahdollisuuksien mukaan hän käytti pontikkaa pitääkseen itsensä lämpimänä ja veren liikkeessä raahauduttuaan päiviä, kunnes Saksan armeija hänet löysi ja vei hänet sotavankina sairaalaan saamaan hoitoa.

Yleensä juoksen oluen varassa, mikä ei ole mikään salaisuus, sillä minusta olut on parempi ultraurheilijoille kuin mikään saatavilla oleva urheilujuoma. Mutta juon olutta, kun juoksen korkeissa lämpötiloissa. Joten, miten toimia Graveyard-kisassa? Vastaus tuli minulle isoisäni muistojen kautta: juokse Vodkan avulla! En ollut koskaan aiemmin juossut Vodkan avulla, mutta miksipä ei? Hankin pieniä Vodka-pulloja ja laitoin niitä drop-bageihin tarkoituksena ottaa paukkuja, sekoittaa niitä energiajuomiin joka huoltopisteellä.

Kisan tiedotustilaisuus oli edellisiltana, huone oli täynnä ultraurheilijoita ja heidän huoltajiaan. Hämmästyttävä tilaisuus, noin paljon eliittijoukkoa läsnä. Joidenkin urheilijoiden ansiolista oli vaikuttavampi kuin voi sanoin kuvata. Varsin monet olivat tuttuja kasvoja, ja joukossa myös uusia ultrajuoksijoita yrittämässä 100 mailin selvittämistä.

Brandon Wilson, kisan johtaja, aloitti esittelemällä reittiä, sääntöjä jne. Oltuani liikkeellä 36 tuntia ilman unta pystyin tuskin pitämään silmiäni auki enkä pystynyt keskittymään mihinkään, mitä hän sanoi. Valitettavasti 100 mailin kisoissa kaikki kilpailun johtajat kuvittelevat, että tunnet reitin yhtä hyvin kuin he, tai olettavat että muistat jokaisen käännöksen ja yksityiskohdan vielä senkin jälkeen, kun olet juossut yli 20 tuntia. Olen oppinut olemaan välittämättä ja yrittänyt löytää vastaukset ongelmiin juoksun aikana…

Juoksupäivän aamuna ulkolämpötila oli +4 C ja tuulet voimakkaat. Klo 5:00 tapahtuva lähtö edellytti, että olisimme klo 4:30 Corollassa, josta meidät kuljetettaisiin rannalle lähtöviivalle. Ilmeisesti jotkut vapaaehtoiset avustajat eivät ilmaantuneet paikalle ja lähtö tapahtuisi vasta, kun kaikki juoksijat olisi saatu lähtöviivalle. Tästä syystä vihaan näitä ryhmäjuttuja, joissa olet riippuvainen muista. Jos elämä on minulle jotain opettanut, niin sen, että voin luottaa vain itseeni, kun olen niin monesti pettynyt etten tohdi pyytää keneltäkään enää yhtään mitään. Ehkä siksi juoksenkin ultria, kun se ei ole joukkueurheilua. Jos epäonnistun, en voi syyttää siitä ketään muuta.

Lähtöpaikalla nautin tummaa olutta ja juttelin Sergio Radovcicin kanssa. Näin Liz Bauerin, Claude Hicksin ja Scott Brockmeierin. Sergio selviytyy lähes kaikista kisoista, joihin hän osallistuu, kuten Ultraman, EpicMan, myös Rouge Orleans (126,2 mailia) -kisan, kun hänen kasvonsa vuosivat verta kylmyyden takia. Liz ja Scott ovat kokeneita ultrajuoksijoita, joiden tavoitteena on juosta 30 kpl 100 mailin ultrakisaa tai enemmän vuonna 2012 ja ovat jo juosseet useita kilpailuja tänä vuonna. Claude on kone. Muita vaikuttavia urheilijoita oli myös ympärillä, ja värisimme kaikki vilusta odottaessamme kylmässä juoksun lähtöä, ei niinkään jännityksestä, vaan koska emme halunneet jäätyä kuolleeksi Outer Banksin rannalla 🙂

Lähtö tapahtui klo 05:08. Aloin juosta nopeasti ja olin yllättynyt, kun usea kilpailija lähti kuin pikajuoksija. Toisaalta, en tullut Graveyardiin voittamaan kisaa; kilpailen itseäni vastaan yrittäen päästä maaliin ennen kuin sisäinen ääneni päässäni onnistuu yrityksissään pysäyttää minut. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tulisin selviytymään kisasta, loppuajasta ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä.

Pääsin ensimmäiselle huoltopisteelle, noin 22 mailia, ja söin 3 voileivän puolikasta, yksi kinkulla ja juustolla sekä kaksi hieman mausteisella juustolla. Kaikki erittäin hyviä. Täytyy sanoa, että kisaa edeltävänä iltana syön 0,5-1 kiloa lihaa (liha sulaa hitaasti ja on täynnä proteiinia – täydellistä minulle). Ruoan jälkeen otin energiajuomaa, Vodkaa ja lähdin taas juoksemaan. Ennen huoltopistettä olin lyhyesti puhunut Scott Raegenin, Paul Kellyn ja Dane Rauschenbergin kanssa. Danen huoltaja, kaunis Allison Smith, ajoi ja pysäytti usein lyhyillä etäisyyksillä minusta. On aina mukava nähdä tuttuja kasvoja kisan aikana, ja oli mukava tervehtiä häntä aina silloin tällöin. Samoihin aikoihin aurinko ilmaantui ja oli tulossa kaunis päivä, erittäin kylmä, mutta kaunis.

Juoksin nopeammin kuin tavallisesti ja tiesin sen, mutta tuntui hyvältä ja päätin antaa mennä tietäen että mitä nopeammin pääsen maaliin, sitä nopeammin pääsen johonkin lämpimään paikkaan …

Vesiasemien piti olla hyvin saatavilla Brandonin tekemillä pöydillä ja helposti havaittavissa. Siksi olin päättänyt juosta vain juomavyön kanssa (4 pientä pulloa). Ensimmäisen huoltopisteen jälkeen en nähnyt vesiasemia. Myöhemmin selvisi, etteivät vapaaehtoiset olleet asettaneet niitä esille. Brandon ja hänen ihana vaimonsa olivat vieneet vesikannut parkkipaikoille reitin varrelle. Tästä seurasi, että juoksin noin 12 mailia ilman vettä ja nestehukka alkoi kasvaa nopeasti. Olin jo melkein menossa johonkin kauppaan ostamaan vettä, kun huomasin vesipisteen ja join täydentääkseni puuttuvan nestemäärän. Useat huoltajat, jotka odottivat omia juoksijoitaan, katsoivat minua kummissaan, kun join kuin olisin kuolemaisillani. Hyvä juttu, että olen tottunut juomaan nopeasti ja suuria määriä, sanokoot lääkärit mitä hyvänsä.

Reitti kulki aluksi pienten asuntoalueiden kautta, mutta noin 30 mailin jälkeen tämä muuttui ja reitti kulki valtatietä, jossa ei ollut paljon muuta katseltavaa kuin tie ja autot. Satunnaisesti ohitti joku ajoneuvo täynnä nuoria naisia, jotka kirkuivat ohittaessaan. Se olikin ainoa viihdyke vähään aikaan. Sellaisissa tilanteissa alkaa käsitellä asioita oman sisimpänsä kanssa. Vain muutama päivä ennen kilpailua olin saanut ”ei kiitos” -sähköpostin Badwater-kisasta. Heppuna, ulkomaalaisena ja ”köyhänä” olen erittäin usein tullut torjutuksi, mutta Badwater oli unelma ja otin sen henkilökohtaisesti. Koko elämäni ajan minulle on kerrottu, etten ole tarpeeksi hyvä, ja vaikka kuinka onnistuisi, hylkääminen jatkuu ja se on osa elämää. Tunne, että ei ole paljonkaan arvoinen, saa minut ottamaan isoja riskejä elämässä, yrittämään asioita, joita on pidetty mahdottomina, ja nyt lauantaina sai minut juoksemaan nopeammin.

Huomasin juoksevani vauhtia, jota en ollut aiemmin pitänyt, ja kiristin yhä edelleen. Tavallisesti pidän ultrien aikana kävelytaukoja aina silloin tällöin, mutta en nyt. Kaikki ”paha”, joka minulle oli tapahtunut, nousi pintaan ja muistin jokaisen ’ei’n, jokaisen naurun, jokaisen torjumisen. Se oli puhdasta polttoainetta ja 45 mailiin (72,4 km) mennessä olin edellä kaikkia aiempia aikapohjaisia juoksuja, aika noin 6 tuntia ja 15 minuuttia, jos muistan oikein.

Huoltopisteellä olin nälkäinen ja olin tyytyväinen, kun tarjolla oli juustopurilaisia. Syön kaksi, saan seuraavat pullot vodkaa ja energiajuomaa ja lähden taas juoksuun. Pian sen jälkeen tulee näkyviin Bonner-silta, joka on 3 mailia pitkä. Se oli pieni kiistanaihe ennen kisaa, kun useat ihmiset ilmaisivat huolensa sillalla juoksemisesta.

Brandon tarjosi mahdollisuutta juosta ylimääräisiä maileja (sillan pituutta vastaten) ja mennä autossa sillan yli. Olin tyytyväinen kuullessani, että 100 juoksijasta vain 5 valitsi tuon vaihtoehdon. Olin tyytyväinen kahdesta syystä: ensinnäkin se on maantiejuoksu, ultra-maraton ja tuntui väärältä ”ottaa kyyti” ja toiseksi, silta tarjosi kisan vaikuttavimman näkymän. Ehdottomasti lumoavaa …, monet juoksijat kertoivat pysähtyneensä muutamaksi minuutiksi ihailemaan maisemia. Maileittain vettä ja maata keskellä, teiden vierellä hiekkadyynejä, jotka tuuli on hiekasta muodostanut muistuttaen ajasta Irakissa, Kuwaitissa ja Afganistanissa, mutta sisältäen lämpimän ja ystävällisen tunteen…

Polttoainetta oli sisällä edelleen hyvin ja pystyin jatkamaan hyvää vauhtia. Sain kiinni Michael Baileyn ja juttelimme muutaman minuutin. Hän juoksi eri vauhtia, joten jatkoin yksin. Hän mainitsi minulle vesikannuista parkkipaikoilla ja aloin kiinnittää niihin huomiota, sillä pian ei ollut enää huoltoajoneuvoja näkyvillä. Olin yksin niin pitkälle kuin saatoin nähdä eteenpäin ja taaksepäin, ei edes kauppoja eikä huoltoasemia. Olin iloinen havaitessani vesikannut, jotka nyt olivat tien varressa ja helposti havaittavissa. Rauhoituin hieman, kun ei ollut pelkoa veden loppumisesta.

Saavuin huoltopisteelle 63 mailia (101 km) noin 10 tunnissa, henkilökohtaisesti paras aika ja paljon nopeammin kuin mitä kuvittelin olevan mahdollista minun kuntotasollani. Saatoin vain kiittää siitä vihaa sisälläni yhdistettynä Vodkaan … 🙂 Todellisuudessa olin juossut keskimäärin 100 mailia viikossa viimeiset 4 kuukautta, oli kisoja tai ei. Harjoittelu alkoi tuottaa hedelmää.

Koska olin saapunut huoltopisteelle niin paljon ”suunnitelmaa” ennen, unohdin ottaa otsalamppuni ja huomasin sen vasta noin 5 mailin päässä lähdettyäni huoltopisteeltä. Tiesin, että yö tulee ennen kuin ehdin seuraavalle huoltopisteelle (87 mailia), jossa minulla oli dropbagissä varalamppu. En välitä sinänsä valosta, pidän juoksemisesta ilman valoa, mutta en ollut varma, miten kilpailun johtaja siihen suhtautuisi. Minulla oli vielä punaiset valot edessä ja takana sekä heijastava vyö. Teoriassa olin vielä nähtävissä ajoneuvojen kannalta.

Seuraava osa reitistä oli rumaa, vain suoraa valtatietä niin pitkälle kuin silmä näki, ilman loppua ja pensaita molemmin puolin tietä. Aurinko laski, ja jos siihen saakka minulla oli ollut hieno kisa, niin tilanne muuttui hetkessä. Kylmä sai minusta otteen, ja hyvin pian tajusin merkkejä hypotermiasta, joka alkoi hiipiä sisääni. Kylmän mukana energia alkoi valua pois eikä minulla ollut enää Vodka-pulloja taskuissa. Päätin alkaa ottaa pieniä spurtteja saadakseni lämpöä ja sitten kävellä nopeasti säästääkseni energiaa. Sää alkoi nopeasti voittaa, enkä pian kyennyt enää hallitsemaan kehoani, mikä johti huonoon juoksutekniikkaan, jalkojen läiskimiseen maahan, kun ne yrittivät kompensoida tasapainon puutetta jne. Kipu alkoi tehdä selväksi sen, että olin nopeasti hajoamassa: nilkat, polvet, lantio ja selkä alkoivat särkeä yhä enemmän ja enemmän.
Tiesin siinä vaiheessa, että minun täytyy antaa kaikkeni selvitäkseni maaliin asti. Tietäen että Sergio oli takanani ja että hän ei koskaan luovuttaisi olin päättäväisempi kuin koskaan jaksaakseni eteenpäin. Saavutin huoltopisteen 87 mailia (140 km) ja olin loppu …

Olin toivonut lämmintä huonetta ja huomasin avoimen teltan majakan ulkopuolella (toisella majakalla ollut huoltopiste). Pieni lämmitin tarjosi hieman apua, kun olin maassa sikiöasennossa huovalla peitettynä lämmittimen ollessa selkäpuolella. Huoltopisteellä minulla oli vaatteita, joita oli ollut tarkoitus vaihtaa. En vaihtanut, vaan puin ne toistensa päälle: 3 paitaa, kahdet housut, 2 päähinettä, hanskat. Vatsani ei halunnut ottaa mitään vastaan, mutta tiesin tarvitsevani energiaa, joten pakotin itseni syömään juustopurilaisen. Ajatus Vodkasta sai minut voimaan pahoin, joten päätin jättää sen väliin (jälkikäteen ajateltuna paha virhe).

Kun olin jättämässä huoltopisteen, Michael tuli juuri sinne perässään Tatyana Spencer, joka oli 100 km:n kisassa ja eteni lentäen. Hänellä oli kiire, joten toivotimme toisillemme vain onnea. Tiesin, että Michaelilla oli hyvät mahdollisuudet saavuttaa minut, joten toivotin hänelle onnea odottaen näkeväni hänet pian uudelleen. Näin Clauden saapuvan huoltopisteelle. Hän on hämmästyttävä juoksija, ja tiesin hänen lopulta saavuttavan minut. Toivotimme toisillemme onnea ja jatkoimme matkaa. Siihen mennessä Tatyana pyyhälsi ohi ja tiesin, että hän on maalissa paljon ennen minua.

Viimeiset muutamat mailit olivat painajaista, mutta mitä muuta saattoi odottaa keskellä yötä kylmässä säässä, kun oli juossut jo yli 90 mailia? Brandon jossain vaiheessa tuli vierelleni autolla, jonka heti huomaisin huoltoautoksi. Siihen aikaan ei juuri autoja tiellä ollut. Brandon kysyi, miten minulla menee. Kerroin hänelle, että olin ”kypsä”, tulen maaliin, mutta se vie minulta vielä melkoisesti aikaa. Hän kertoi lähtevänsä varmistamaan, että hän on maalissa siihen mennessä, kun Tatjana saavuttaa sen. Hän myös kertoi, että olin ensimmäinen (1. mies), ja että jos pääsen maaliin tuota vauhtia, niin voitan…

Kun hän lähti, mieleni alkoi hitaasti pohtia uudelleen hänen sanomaansa yrittäen saada tolkkua siitä. Minä ensimmäiseksi? Oli ainakin 5-6 miesjuoksijaa ennen minua ja minä ohittanut vain yhden, mitä tapahtui muille? Oliko hän, Brandon, vain pelleillyt kanssani? On ennenkin tapahtunut, että ystävät kertovat sinulle aivan puuta heinää ja väsyneenä uskot heitä. Mutta en tuntenut Brandonia hyvin, eikä hän näyttänyt tyypiltä, joka pilailee … No, parempi keskittyä estämään hypotermiaa. Se oli nyt asia, joka oli meneillään mielessäni. Pian huomasin valkoisen valon. Tiesin sen olevan Clauden, ja tiesin, että hän lähestyi minua hitaasti mutta tasaisesti.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsin maaliin ja tajusin sijoittuneeni ajalla 19 tuntia 27 minuuttia 48 sekuntia toiseksi 100 mailin kisassa. Tatyana oli siellä odottamassa minua maaliin ja oli autossa lämmitin asetettuna täysille…. 🙂

Tatyana juoksi 100 km ajassa 8 tuntia ja 16 minuuttia, joka on maailman luokan tulos. Brenda Carawan sijoittui ensimmäiseksi 100 mailin kisassa, yli 3 tuntia ennen minua. Hän oli todella vaikuttava. Claude tuli perässäni alle 2 minuutin erolla. Oli aika mennä hotellihuoneeseen, ottaa kuuma suihku ja rentoutua!

Maalissa tapasin myös Marie-Ange Smithin, joka tuli toiseksi 100 km:n kisassa ja joka myös sai erinomaisen ajan, samoin Kelly Hanna Wellsin, joka juoksi ensimmäisen 100 mailin kisansa. Seuraavana päivänä olin kuin zombie, mutta iloinen tavattuani useita muita juoksijoita, jotka olivat selvittäneet 100 km:n kisan, kuten Samantha Gosseck ja Elise Robocker. Yksi ultrajuoksun parhaista puolista on tavata useita erinomaisia urheilijoita: positiivisia, päättäväisiä, mukavia ja vaatimattomia yksilöitä.

Kiitos Brandonille hienosta kisasta, hänen vaimolleen ja kaikille vapaaehtoisille. Huoltopisteillä saatu apu oli niin hienoa, että oli ikävä lähteä niiltä pois. Vapaaehtoiset eivät vain tehneet työtään, he myös paikkasivat puuttuvaa työvoimaa. Huoltopisteellä 3 sain vapaaehtoisten esimieheltä Tim Garrissilta hienon puna-valko-sinivärisen avaimenperän, koska olen palvellut armeijassa (pieni ele, joka on sotilaalle vaikuttavampi kuin mikään poliittinen puhe). Nimi Graveyard tulee siitä, että yli 1000 laivaa on uponnut alueelle. En nähnyt yhtään uponnutta laivaa, mutta en ole koskaan ennen nähnyt niin paljon kuolleita lintuja. Ehkä se korvasi puuttuneet laivat 🙂 Kisa, jota voin tosissani suositella, on helppo paperilla, mutta todellisuudessa erittäin rankka.

Seuraava vuosi alkoi vähintään yhtä hurjasti: 24 tunnin kisa ja 4 vähintään 100 mailin kisaa ennen uutta Graveyard 100 mailin kisaa. Kysyin Nanalta, miten palautuminen kilpailuista onnistui. Hän kertoi, että kaikki on kiinni henkisestä asennoitumisesta. Koska hän tiesi etukäteen, ettei ehtisi palautua täysin, niin käyttämällä n. 70-80 % maksimistaan, hän kykenisi suoriutumaan kaikista juoksuistaan.

Andrei Nana

Andrei Nana (USA, s. 1976) on syntyjään romanialainen, mutta asuu nykyään Floridassa. Hänellä on urheilutaustaa yleisurheilusta, jalkapallosta ja eri taistelulajeista. Hän on nykyään ultravalmentaja. Hänellä on myös yliopistokoulutus sekä psykologiassa että lakitieteessä.

Kotisivut: http://www.nanaendurancetraining.com/
Facebook: https://www.facebook.com/nanaendurancetraining/

Andrei Nana on juossut Spartathlonin neljä kertaa peräkkäin. Vuoden 2017 kisaan hänet arvottiin jonotuslistalle, mutta järjestäjä ilmoitti hänelle tänään (20.3.2017) villistä kortista, joten hän pääsee yrittämään viidettä peräkkäistä läpäisyä! Ultrabalatonin (212 km) Nana juoksi vuonna 2012 ja UltraMilano-SanRemo -juoksun (280 km) v. 2014. Vuonna 2016 hän juoksi mm. Vol State 500 km -kisan Tennesseessä.

Helmikuun lopussa 2017 Nana kävi Suomessa pikavierailulla ja osallistui myös Endurance 24h-juoksuun Espoossa.

Nana järjestää Floridassa vuosittain Fort Lauderdalessa Icarus Florida Ultra Fest -tapahtuman. Tänä vuonna kisa on 13.-19.11.2017. Lajeina on 144h (6d), 72h, 48h, 24h ja 12h. http://www.icarusfloridaultrafest.com/.